Riemukkaat rockpastissit ja melankoliset balladit psykedeliamyllyyn edellisellä studiolevyllään puristanut Tehosekoitin sukeltaa kesäkuussa ilmestyvällä uudella, vielä nimeämättömällä singlellä progerockin sokkeloihin.
"Uusi kama on aika hämärää" , puhkuu basisti Hanski puhelimeen kotikaupungissaan Lahdessa.
"Singlebiisissä kuuluvat progevaikutteet. Kun ihmiset kuulevat sen, he voivat alkaa epäillä, että olemme menneet lopullisesti sekaisin."
Tehosekoittimen punkahtava rock on vuosien saatossa jalostunut mitä ihmeellisimmiksi rockin alalajeiksi.
Valonkantaja-balladissa yhtye innostui kokeilemaan Joy Division -tyylistä 80-lukulaista retroa, Asfaltti polttaa -kappaleessa Motownia ja Pillitä Elli Pillitä -rynkytyksessä omituista glamrockin ja garagerytinän fuusiota.
"Levymme ovat aina olleet musiikillista sillisalaattia", Hanski heittää.
Yhtyeen biisit nikkaroivalla kitaristilla Matilla on musiikin suhteen yhä kunnianhimoa ja halu tehdä toinen toistaan parempia biisejä.
"Olemme aina halunneet kokeilla jotain rankempaa ja osoittaa samalla itsellemme, ettei ole mitenkään mahdotonta tehdä musiikkia eri tyylillä kuin aikaisemmin", Hanski tuumaa.
Pari vuotta sitten ilmestyneelle Golden Greats -kokoelmalle yhtye rakensi hennosti sovitetun siirappisen konejytkeen Kaukaisimmalle rannalle, jonka hempeys saattoi olla kova pala yhtyeen alkuaikojen punk-rytkeeseen tottuneelle puristille.
"Biisi on tärkein ja toteutus tulee vasta toissijaisena", basisti muistuttaa.
Samalle levy-yhtiölle yhä levyttävä ja uransa alun pikkulätyillä kivennyt Tehosekoitin piti vuosina 1997-2001 tiukkaa levytystahtia. Se äänitti pitkäsoiton joka vuosi ja julkaisi albumin aina keväisen keikkarupeaman alla.
Rakkauden gangsterit -levyn ilmestymisen jälkeen yhtyeen jäsenet päättivät hidastaa levytystahtia.
Hanskin mukaan yhtye kaipasi hengähdystaukoa.
"Levyjen tekeminenkin on vain normaalia elämässä eteenpäin menemistä. Yleisön toivomukset ja odotukset eivät saa olla liian määrääviä. Bändin itse on opittava aistimaan, mikä on oikea tahti."
Uuden levyn viivästymisen takana ole suurta dramatiikkaa tai skandaalinkäryä.
"Kyse ei ole siitä, etteikö meillä olisi ollut biisejä valmiina. Nuoruuden into ei vain enää riittänyt. Olimme kaikki loman tarpeessa."
Talvella Tehosekoitin ja Englannissa asti keikkaillut sivuprojekti Screamin' Stukas pitivät lomaa. Hanskilla oli hyvää aikaa imuroida netistä vanhaa soulia ja funkkia.
Hurriganesia ja The Ramonesia basisti ei ole unohtanut. Hän muistaa kehua, kuinka juuri Remu Aaltonen oli se rockin työjuhta, joka jo 1970-luvulla nosti rock-artistien statusta vaatimalla keikkapaikkojen takahuoneisiin sähköt ja kuumaa kahvia.
"The Ramones taas on musiikkia, jota on kiva kuunnella kesällä, kun on matkalla mökille ja auton takabuusterissa köllöttelee kymppikassi", Hanski myhäilee.
Talven aikana Hanski ehti soitella lahtelaisissa kuppiloissa kavereittensa kanssa. Kokoonpano soitti harvoilla keikoillaan vanhoja rock-klassikkoja, joiden sekaan mahtui niin The Whota kuin Neil Youngia.
Hanski puhuu projektistaan, jossa hän itse soitti kontrabassoa, enemmän akustisena hubailuna kuin ylityöllistetyn muusikon terapiaprojektina.
"Hyvät biisit kestävät aina, ja niiden akustisessa jammaamisessa ei ole mitään hävettävää, mutta samaa ei voi sanoa suomalaisten ikivihreiden punkversioista", lupsakka basisti virnuilee.
Arto Kiuru