Joka torstaiaamu kokoontuvat boccian harrastajat kello 10 Oulun Heinäpään urheilutalolle. Kolmihenkiset joukkueet ottavat mittaa toisistaan pari tuntia kahdeksan vammaisjärjestön yhteisellä vuorolla. Suurin osa joukkueista harjoittelee.
Keskimmäisellä kentällä pelataan sarjapeliä, jonne tuomari kutsuu joukkueita vuorollaan. Niitä on paljon, sillä monella järjestöllä on useampikin joukkue sekä kevät- että syyskauden aikana jokaisen joukkueen on pelattava kaikkia muita joukkueita vastaan.
Vaikka pelaajia on paljon, vallitsee salissa rauha, jota kattaa vain hiljainen äänten sorina ja pallojen pienet töpsäykset. Joskus joku korottaa ääntä, kun pallo lähtee kädestä vikasuuntaan tai joku onnittelee toista tarkasta heitosta.
Oulun invalidiyhdistyksen liikuntavastaava ja sen toisessa boccia-joukkueessa pelaava KimmoSundström huomauttaakin, että tämä peli on ennen kaikkea sosiaalinen peli, vähemmän fyysinen.
"Tämä yhdistää vammaisjärjestöjä, kun peliä voivat pelata vammaiset ja vammattomat, myös vaikeavammaiset."
Itse Sundström on esimerkki siitä, ettei vamma estä harrastuksia. Talvisin hän pelaa boccia eli botsaa, kuten sitä kotoisasti nimitetään. Kaksi vuotta sitten hän voitti joukkueensa kanssa Suomen mestaruuden Kurikassa vaikeavammaisten sarjassa. Kesällä mies harrastaa kilpapurjehdusta.
Pelireissuja treenien päälle
Ei seurustelu sinisten ja punaisten pallojen sekä valkean maalipallon kanssa rajoitu keneltäkään vain torstaiaamuun. Järjestöillä on omia tai vuokrattuja tiloja, joissa harjoitellaan maanantaisin.
Esimerkiksi invalidiyhdistyksellä on harjoituspaikka Tahkokankaalla, hengitysyhdistys Helin jäsenet harjoittelevat omissa tiloissa Hietasaaren Johteenpookissa ja Parkinson-kerho Hintan seurakunnan liikuntatiloissa. Kesällä bocciaan voi innostua ulkonakin.
Eivätkä harrastuskerrat jää vielä tähänkään. Yksin Pohjois-Suomen alueella on kuusi jokavuotista kilpailua tai turnausta. Viikkoa aikaisemmin oli Haukiputaalla Haukiturnaus, jossa Parkinsson-yhdistyksen yksi joukkue tuli ensimmäiseksi vaikeavammaisten sarjassa.
Alueellisten kilpailujen lisäksi järjestetään valtakunnallisia, tunnetuimpana Lumimalja-turnaus.
Pieni valkea maalipallo kentälle ensin
Pelin alkaessa valkoinen maalipallo heitetään kentälle määrättyjen rajojen sisälle. Kolmihenkisellä joukkueella on aina kuusi palloa, toisella siniset ja toisella punaiset eli yhdessä pelissä 12 palloa.
Joukkueet heittävät niitä vuorotellen omista ruuduistaan mahdollisimman lähelle maalipalloa. Se joukkue voittaa, joka saa pallonsa lähimmäksi maalipalloa. Pisteitä tulee sen mukaan, kuinka monta palloa on lähempänä kuin toisella joukkueella. Hävinnyt joukkue jää nollille.
Peli kuulostaa yksinkertaiselta, mutta pallojen heitto antaa kyllä taktikointimahdollisuuksia. Oma taitonsa on heittää kevyttä palloa niin, ettei se mene rajojen yli tai liian kauas maalipallosta. Boccia on sukulaispeli petankille, mutta bocciassa pallo on pehmeämpi ja kevyempi.
Moni keilaaja tai muun pallopelin pelaaja on ikääntyessään mieltynyt kevyempään bocciaan. Jos on käsitellyt palloa muissa lajissa, auttaa se bocciassakin.
Yhdessäolo ja onnistumisen tunteet
Kukaan ei osaa sanoa täsmälleen, miten paljon bocciaan hullaantuneita Oulussa on. Tauti on monen arvion mukaan leviämässä.
Pentti Rossi Oulun seudun hengitysyhdistyksestä arvioi, että aina torstaisin on vähintään kuusi porukkaa pelaamassa, yleensä enemmän.
"Meillä omassa yhdistyksessä aktiivisia pelaajia on lähes parikymmentä. Miehiä ja naisia", Rossi vakuuttaa.
Parkinson-kerhon puheenjohtaja Leena Moilanen-Harju pitää peliä erikoisen sopivana kerhon jäsenille. Liikunnan lisäksi yhdessäolo ja toisten tapaaminen on hänestä kaikkein tärkeintä.
Pelissä voi kokea sairaalle kovin tarpeellisia onnistumisen tunteita. "Vaikka on sairas, bocciaa pystyy pelaamaan. Myös kilpailumatkat lähikuntiin ovat aivan oma maailmansa. Kun viime vuonna olimme viikon Kaustisella, sielläkin pelattiin välillä. Boccia on myös helppo tapa saada ihmiset yhteen nopeasti."
Hissi tuli tarpeeseen
Boccian veteraani, eläkkeelle jäänyt lajin ylituomari Veikko Hiltula oli niiden kymmenen ennakkoluulottoman joukossa, jotka aloittivat pelaamisen Oulussa vuonna 1965.
Silloin eivät vielä pelanneet liikuntavammaiset, joille toiseen kerrokseen kipuaminen olisi ollut ylivoimaista ilman hissiä.
"Seuraavana vuonna laitettiin sitten hissi ja sen jälkeen on ollut huimasti enemmän pelaajia mukana, jopa 40-50 bocciasta innostunutta oululaista paikalla joka kerta", Hiltula tarkentaa.
Ylituomari Hiltula siirtyi tuomariksi vuosi sen jälkeen, kun boccian pelaaminen Oulussa alkoi. Nyt hän ei enää pelaa eikä tuomaroi.
Kun Ouluhallilla on pelattu Suomen mestaruudesta, on Hiltula käynyt vielä katsomassa. Boccian vetenaari sanoo opettaneensa kymmenkunta henkilöä tuomariksi.
Jämptiys kuului Veikko Hiltulan tuomarityöskentelyyn.
"Noudatin sitä sääntöä, että yksi peli kesti aina 15-20 minuuttia. Kun aika ei täsmännyt, hoputin pelaajia", mies muistelee.