Inkeri Karvonen -- Ulla Vaajakallio: Paanutonttu ja Tarinakivet. WSOY, 2006. Muinaissuomalaisen käsityksen mukaan miltei kaikilla oli oma haltijansa, niin myös rakennuksilla. Paanutonttu ja Tarinakivet johdattaa innostavalla tavalla haltijoiden maailmaan ja kansanperinteeseemme.
Inkeri Karvosen lastenkirja on syntynyt tilaustyönä Kärsämäen paanukirkolle, ja tarinan päätähti on itseoikeutetusti Paanutonttu. Karvosen kirjassa on monia aikakerrostumia, jotka tonttu on tallentanut Tarinakiviin.
Paanutonttu käy elävästi läpi paikallishistoriaa, Kärsämäen vanhan (1765--1841) ja uuden paanukirkon (2004) vaiheita. Vaikka kirja sijoittuu kirkon ympärille, ei se ole uskonnollinen. Silti siinä kohtaavat mielenkiintoisella tavalla muinaissuomalainen usko haltijoineen ja kristinusko kirkkorakennuksen kautta.
Paitsi nykyisyys ja menneisyys, kirjassa kohtaavat myös satu ja tosi. Tontun tarinakivistä toisessa "painaa aika" ja toista "kuumottaa ilo". Ehkä meillä jokaisella pitäisi olla oma tarinakivemme.
Paanutonttu on runollinen, välillä surumielinenkin tarina kirkonhaltijasta. Tonttu on jäänyt toimettomaksi, kun vanha kirkko on purettu. Uuden paanukirkon rakennus saa tontun virkoamaan, samoin käy pellavapellon haltijattarelle Ainoli Pellavaiselle. Ainoli ravistellaan pellavasäkistä uinumasta, kun kirkon alttarivaatteisiin pitäisi taas saada pellavia.
Paanutonttu ja Tarinakivet on vahvasti tekstipainotteinen kirja, jota Ulla Vaajakallion perinteisen kaunis kuvitus täydentää. Erityisesti pienet yksityiskohdat tekstin lomassa viehättävät, esimerkiksi muutama puulastu tai valoa ja toivoa symboloiva kulkunen.
Kirjassa mietitään elämänkulkua, välillä se haihtuu "kuin vesi kiveltä" tai sitten se "aaltoilee kuin pellavapelto." Ote on filosofinen ja pohdiskeleva. Tämän vuoksi kirja toiminee parhaiten eskari-iästä ylöspäin.
Pohdiskeltavaa riittää myös menneen maailman sanastossa, joka ei välttämättä tekstistä tai edes kuvituksesta avaudu. Mitähän mahtavat olla liehtomispulikat tai sylkyt? Kirjahan sopisi vaikka kansanperinteen ensimmäiseksi oppikirjaksi pienille koululaisille. Siinä sivussa saattaa aikuinenkin sivistyä. Lienee syytä mainita, että 1970-luvulta lähtien lastenkirjoja tehnyt Inkeri Karvonen on toiminut myös opettajana.
