Kolumni

Tapaus Ailus ja koh­tuul­li­suu­den­ta­ju

Se lausunto jää historiaan. Kuntien eläkevakuutuksen Kevan toimitusjohtaja Merja Ailus (kesk.) oli tiistai-illan Ylen pääuutislähetyksessä ulkoisesti kuin viilipytty.

Se lausunto jää historiaan.

Kuntien eläkevakuutuksen Kevan toimitusjohtaja Merja Ailus (kesk.) oli tiistai-illan Ylen pääuutislähetyksessä ulkoisesti kuin viilipytty.

Teksti olikin sitten niin surrealistista, että meinasi pudota nojatuolista.

”Kuntien pienipalkkaiset ihmiset varmaan katsovat tätä kohtuullisuuskeskustelua niillä silmälaseilla, ja sitä kautta on ihan ymmärrettävää, että kohtuullisuus asettuu toisenlaisiin raameihin. Me sitten toimimme työeläkealalla ja katsomme siinä kontekstissa kohtuullisuusasioita toisin.”

Näin näyttää todellakin olevan. Sekä mikä on kohtuullista kuntien pienipalkkaisille, on murusia Kevan pomolle. Se mikä on kohtuullista Kevan pomolle, on kohtuutonta kuntien pienipalkkaisille.

Kun vedetään kohtuuden rajaa, kuntien pienipalkkaisiin kannattaa luottaa Kevan toimitusjohtajaa enemmän. Ei ole nimittäin ollut vaikeata nähdä, että Ailuksella raja kohtuullisuuden ja kohtuuttomuuden välillä on päässyt hämärtymään pahemman kerran.

Kohtuus on kaukana miljoonien arvoisista työsuhdeasunnoista, satojentuhansien remonteista ja sporttiratilla varustetuista avobemareista.

Kaikenlaisia kohuja kyllä tulee vuosien varrelta mieleen, mutta Ailukseen liittyvä on niistä ehdottomasti absurdeimpia.
Moni Ailuksen tilanteessa aiemmin ollut olisi hänen asemassaan jo tehnyt johtopäätökset, mutta hän vain puhuu lisää läpiä päähänsä.

Uusin esimerkki saatiin keskiviikkona. Etelä-Suomen Sanomat kertoi Ailuksen valitelleen koolle kutsumassaan henkilöstötilaisuudessa, ettei hän voi enää viedä lapsiaan Bemarilla ratsastamaan. Vitsi tai ei, Ailus osoitti taas tilannetajun puutteensa.

Tilaisuus oli ilmeisesti muutoinkin erikoinen. Keva katsoi parhaaksi lähettää oikein tiedotteen, jonka mukaan tilaisuus ei päättynyt ulosmarssiin.

Työnsä hyvin tekevä työmies on palkkansa ansainnut, samaten työnsä hyvin tekevä johtaja. Sama koskee työsuhde-etuja kunhan ne eivät mene kohtuuttomuuksiin.

Kevassa työsuhde-etuja vielä suurempi ongelma on se, että Ailukselle ei näytä riittäneen mikään.

Tarpeeksi hienoa työsuhdeasuntoa ei tahtonut löytyä, sitä remontoitiin laadusta tinkimättä ja rahaa säästämättä, hän maksoi siitä liian vähän veroa, ja työsuhdeauton hankinnasta saatettiin kiertää hankintalakia. Lumen alle jääneen työsuhdebemarin siirtomaksu pantiin työnantajan piikkiin.

Tapaus Ailus on tuorein esimerkki suomalaisyhteiskuntaan pesiytyneestä ahneudesta.

Ahneuden logiikka on yksinkertainen: mitä enemmän saa, sitä enemmän vaatii.

Monien korkeissa asemissa olevien tavaksi näyttää tulleen ulosmitata kaikki mahdollinen.

Veroja kierretään siirtämällä rahoja veroparatiiseihin, muuttamalla ulkomaille (etenkin urheilijat kunnostautuvat tässä), veroja maksetaan vähemmän tuloverotuksen asemesta pääomatuloverotuksen kautta, huippupalkan päälle täytyy saada bonuksia ja osakkeita.

Kysymys ei ole siitä, ettei näillä isokenkäisillä olisi varaa maksaa veroja ja etteivät he tulisi toimeen pelkällä palkallakin.
Kysymys on siitä, että he näyttävät pitävän itseään ylipäätään fiinimpinä ihmisinä, jotka omasta mielestään ansaitsevat tulla kohdelluiksi toisin kuin tavalliset pulliaiset. He eivät halua toimia samojen sääntöjen, eivät aina edes samojen lakien, mukaan kuin tavikset.

Suomalaiseen yhteiskuntaan on perinteisesti kuulunut jonkinlainen ymmärrys kohtuudesta. Se on ollut jopa kansalaishyve.

Mitä enemmän näitä ailuksia tulee, sitä enemmän vakuuttuu, että tämä hyve on häviämässä.