Yhdeksällä tänään Euroopan unioniin liittyneistä kymmenestä maasta on takanaan sarja vaikeita ja vaarallisia vuosikymmeniä. Vain Malta Välimeren keskellä on voinut elää rauhassa. Muualla historian käänteet toisen maailmansodan jälkeenkin ovat olleet hyvin dramaattisia.
Maltaa ja Kyprosta lukuunottamatta kaikki unioniin nyt liittyvät maat päätyivät itäblokin osaksi Euroopan suuressa kahtiajaossa maailmansodan jälkeen. Silti jokaisen historia on omanlaisensa. Uusista jäsenistä jopa kuusi (Viro, Latvia, Liettua, Tshekki, Slovakia ja Slovenia) on sellaisia, joita 1980-luvulla ei edes ollut valtioina olemassa.
Rajuimmin sodanjälkeinen historia koetteli Baltian maita. Viro, Latvia ja Liettua menettivät itsenäisyytensä, kun ne muutettiin osaksi Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liittoa, eikä niiden entistä itsenäisyyttä huomannut enää muualta kuin joidenkin amerikkalaisten karttojen alaviitteistä.
Neuvostoajan pahimman yksittäisen puukoniskun baltit kokivat keväällä 1949, jolloin junat veivät jokaisesta Baltian maasta kymmeniätuhansia ihmisiä leireille Siperiaan. Suuri osa heistä jäi sille tielleen. Kaikki kansalliseen menneisyyteen viittaava tukahdutettiin vuosikymmeniksi. Maat tulivat osaksi neuvostotaloutta, Viroon ja Latviaan perustettiin raskasta teollisuutta ja venäläisväestöä muutti alueelle sadointuhansin. Liettuassa väestömuutos oli lievempi.
Silti kansallinen muisto eli pinnan alla ja nousi heti tilaisuuden tullessa 1980-luvun lopulla. Uudet kansanrintamat pystyivät askel askeleelta ottamaan ohjat käsiinsä, vaikka tulevaisuus olikin välillä veitsenterällä. Liettuan pääkaupungissa Vilnassa neuvostojoukot ampuivat 13 ihmistä tammikuussa 1991, ja Tallinnassakin tankit olivat kaduilla.
Tästä ajasta on vain 13 vuotta.
Puola jäi sodan jalkoihin pahemmin kuin ehkä mikään muu maa. Pääkaupunki Varsova oli rauniokasa, ja etelässä Krakovan lähellä oli toiminut natsien pahamaineisin tuhoamisleiri Auschwitz. Sodan jälkeen Puola pysyi itsenäisenä, mutta Neuvostoliitto otti osia idästä ja Saksa vastaavasti menetti alueita Puolalle.
Kommunistiseksi Puola tuli järjestetyissä vaaleissa 1947, ja siirtyi heti stalinistiseen komentoon. Yli 50 ihmistä kuoli 1956 Poznanissa mellakoissa, joissa vaadittiin enemmän vapauksia. Vuonna 1970 Gdanskissa syntyi mellakoita ruuan hinnasta, ja silloinkin ammuttiin ihmisiä.
Eniten verenvuodatus uhkasi Puolaai kuitenkin 1980-luvun alussa, jolloin Solidaarisuus -ammattiliike nosti päätään Lech Walesan johdolla Gdanskin telakalla. Se johti koko yhteiskunnan kuohuntaan, ja sotatilan julistamiseen 1981.
On mahdollista, että ilman kaksi vuotta kestänyttä sotatilaa Puola olisi joutunut todelliseen sotaan: Varsovan liiton joukoilla oli valmius hyökätä kohti Varsovaa ja miehittää maa.
Puola vältti tämän kohtalon, mutta Tshekkoslovakia ja Unkari eivät.
Tshekkoslovakia oli vielä 1930-luvulla poikkeus: se oli keskieurooppalainen demokratia. Tuo aika päättyi Münchenin konferenssiin 1938, jolloin länsi antoi Hitlerille vapaat kädet, ja 1939 Saksa hyökkäsi.
Neuvostojoukot valtasivat maan 1945. Seuraavat vaalit olivat vielä vapaat, mutta 1948 kommunistit jyräsivät hallituksen ja perustivat yksinpuoluevallan stalinistisen mallin mukaan. 20 vuotta myöhemmin, 1968 uudistusmieliset sosialistit tulivat Alexander Dubcekin johdolla valtaan ja alkoi "Prahan kevät", ihmiskasvoisen sosialismin kokeilu.
Se päättyi Varsovan liiton panssareiden hyökkäykseen ja maan miehitykseen, mikä oli shokki kautta maailman.
Jälleen 20 vuotta myöhemmin, 1988 Tshekkoslovakia johti kehitystä kohti "samettivallankumousta" ja itäisen Euroopan suurta murrosta. Mutta samalla vauhdilla kehitys vei maan sisällä muutamassa vuodessa siihen, että Tshekkoslovakiasta tuli ensin liittovaltio ja 1993 kaksi erillistä valtiota, Tshekki ja Slovakia.
Slovakian itsenäisyydellä on siis ikää vain 11 vuotta, ja maa on väliin ottanut taka-askeleita kohti kovin kansallismielistä suuntaa. Nyt se kuitenkin astuu muiden rinnalla unioniin.
Unkari päätyi sekin maailmansodan jälkeen neuvostojoukkojen käsiin ja entinen oikeistolainen komento muuttui työläisten ja talonpoikien tasavallaksi. Stalinistisen kauden jälkeen alkoivat uudet tuulet puhaltaa, ja 1956 tapahtumat seurasivat vauhdilla toisiaan.
Sosialistinen uudistusliike muuttui kansannousuksi ja maa julistautui puolueettomaksi. Sitä ei Neuvostoliitto kauaa katsellut: panssarit vyöryivät maahan, kaduilla taisteltiin, tuhansia kuoli, satojatuhansia pakeni maasta.
Valta päätyi lopulta Janos Kadarille, joka puolueen ja maan johdossa pikku hiljaa löysäsi ohjaksia ja vapautti hieman maan taloutta; Unkarista tuli "sosialistisen leirin iloisin parakki". Niinpä se reagoi nopeasti 1980-luvun lopun murrokseen ja avasi rajansa länteen, mikä vaikutti valtavasti kautta itäisen Euroopan.
Sloveniassa ei neuvostojoukkoja ollut. Maa kuului Jugoslaviaan, missä marsalkka Tito harjoitti omanlaistaan lännen tukemaa kommunismia erillään Varsovan liitosta. Kymmenen vuotta Titon kuoleman jälkeen Jugoslavia alkoi rakoilla, ja muita vauraampi pohjoisen pieni osavaltio Slovenia oli heti valmis hyppäämään kelkasta.
Irtautumista seurasi kymmenen päivän "minisota" Jugoslavian armeijaa vastaan 1991. Sata ihmistä kuoli, mutta ero oli kivuton verrattuna siihen, mitä Kroatiassa tai Bosniassa tapahtui. Sloveenit jatkoivat omaa tietään ja vaurastumistaan, ja se on nyt ensimmäisenä entisen Jugoslavian osana sekä Natossa että EU:ssa.
Karu historian painolasti on myös Kyproksella, jonne Turkki hyökkäsi 30 vuotta sitten ja valtasi maan pohjoisosan. Tämä kysymys on vieläkin ratkaisematta, kun Kypros liittyy unioniin. Itäisen Keski-Euroopan maat sen sijaan voivat vihdoin monen vaikean vuosikymmenen jälkeen ottaa tasavertaisina paikkansa muiden kanssa eurooppalaisessa pöydässä.