Kaukana kiire, meteli ja hälinä.
Ei sentään. Jostakin kaikuu pitkä huuto: "Ooooooooo!"
Toiselta suunnalta tulee vastaus: "Aaaaaaaaa!"
Nyt huudetaan jo ihan vieressä. Onko täällä joku hätä? Miksi kukaan ei tee mitään?
Ei ole hätää, ei tarvita apuvoimia. Kello lähentelee vasta aamukuutta, aurinko on hädin tuskin kiivennyt taivaalle sumuverhon taakse, ja senioripekingiläiset ovat marssineet Taivaallisen rauhan temppelin puistoon potkimaan päiväänsä käyntiin.
Huutaminen kuuluu asiaan: se kuulemma puhdistaa sielua, rentouttaa kehoa ja antaa voimaa. Voisi kokeilla, mutta kun ei kehtaa.
Kaikki eivät kuitenkaan huuda, onneksi. Ei esimerkiksi kävelylenkille lähtenyt setä, joka viuhtoo menemään eteensä katsomatta. Hän kävelee taaksepäin, eikä ole lajinsa ainoa harrastaja. Puhdistaakohan sekin sielua? Saakohan taaksepäin kävelemällä nuoruutensa takaisin?
Tuolla tyylillä voisi vähän viipyä, jos lähtisi seuraamaan puiston läpi menevää sinistä viivaa. Sunnuntaina sitä pitkin juoksevat naiset maratonin olympiamitaleista. Miesten vuoro on myöhemmin.
Kaksi paria länsimaisia silmiä ja korvia on puistosta etsimässä vastinetta turistioppaista ja aikakausilehdistä syntyneille mielikuville. Niille, joissa sadat kiinalaiset tekevät taiji-liikesarjojaan yhtäaikaisesti, keskittyneesti ja täydellisessä harmoniassa puistossa lirkuttavien aamuvirkkujen lintujen kanssa. Kuvaan kuuluvat tietysti aamun heleä sarastus ja aamuyön kosteudesta kimmaltava nurmikko.
Ei löydy taiji-ryhmiä. Aurinkokin pysyy piilossa, ja nurmikolle meno on sakon uhalla kielletty. Johtuukohan tämä olympialaisista? Jospa taiji on syystä tai toisesta väliaikaisesti kielletty?
Ei ole. Valtavassa puistossa on siellä täällä yksittäisiä rauhallisia liikkeitä tekeviä käsiä ja jalkoja. Taiji on elossa.
Puistossa kuhisee. Itäisen portin vierestä löytyy alue, jossa suomalaisesta vinkkelistä arvioituna omituiset lajit ovat ihan tavallisia.
Ei kai siinä mitään merkillistä ole, että aamujumpan voi tehdä vaikka nelimetristä ruoskaa paukuttamalla, pomputtamalla isoa sulkapalloa jalallaan, heittelemällä hernepusseja, lennättämällä leijaa, vääntämällä itseään lähes solmuun...
Puisto on yläasteen liikunnanopettajan päiväuni, tai painajainen: erilaisia telineitä nimittäin riittää.
"Ihmiset haluavat pitää itsensä kunnossa", Chen Xue Ran sanoo ja nostaa toisen jaloistaan päänsä taakse jemmaan.
54-vuotias konttoristi on kunnossa, hän on kuin kissanainen. Teräsmiehen rooliin puistosta kelpaisi monikin - esimerkiksi nojapuilla dippejä punnertava ja heilahduksia esittelevä veteraani.
Yhdessä nurkassa soi pehmopoppi. Puolen sataa naista ja yksi harmaa pantteri potkivat päiväänsä käyntiin aerobickillä.
Porttien ulkopuolella on täysi hulina. Taksit ja parittoman rekkarin omistavat yksityisautot paahtavat paikasta toiseen. Olympialaisten aitojen sisällä ovat ihmisillä omat kiireensä.
Tekisi mieli huutaa: "Oooooooo!"