Lievimmissä tapauksissa syömishäiriöt pilaavat sairastuneen ja tämän lähipiirin elämän kuukausiksi tai vuosiksi. Pahimmillaan niihin kuolee.
Hyvä uutinen on, että useimmat toipuvat anoreksiasta, bulimiasta ja muista syömishäiriöistä ennalleen.
Psykologi Pia Charpentier Syömishäiriökeskuksesta kertoo, että paraneminen alkaa aina siitä, että syömishäiriöön sairastunut ymmärtää itse olevansa sairas.
"Hirveän monethan laihduttelevat, ja joskus on vaikea sanoa missä raja menee. Siinä vaiheessa kun laihdutukseen ja kehon muotoon liittyvissä asioissa on henkisesti pääasiassa paha olo, kannattaa havahtua", Charpentier neuvoo.
Mitä nopeammin syömishäiriöihin ehditään puuttua, sitä todennäköisemmin ja täydellisemmin niistä toipuu.
Jos oma tai kaverin laihdutus muuttuu ongelmalliseksi, yhteys kannattaa ottaa kouluterveydenhoitajaan, työterveyshoitajaan tai terveyskeskukseen.
Jos tilanne ei kohene muutamassa kuukaudessa, seuraavaksi kannattaa ottaa yhteys sairaaloiden syömishäiriöihin erikoistuneisiin yksiköihin.
Tieto parantaa
parantumista
Usein pelkkä oikean tiedon saaminen parantaa. Lähes puolet lievästi sairastuneista alkaa toipua saatuaan rautaisannoksen ravinto-oppia.
"Syömishäiriöstä kärsiville kerrotaan, mitä keholle tapahtuu, kun ahmii ja oksentaa tai mitä nälkiintyminen saa aikaan. Puhutaan kuukautisten loppumisesta, lapsettomuudesta, puutostaudeista ja aivoaineen vähenemisestä."
Hoitoon kuuluu myös psykoterapiaa, jossa opetellaan ajattelemaan itsestä kiltimmin.
"Syömishäiriöstä kärsivillä on aina tosi huono kuva itsestä. Sitä kuvaa yritetään vähitellen muuttaa. Se menee portaittain. Jos ajattelee, että on ihan täysi luuseri, sitä ei voi hetkessä vaihtaa siihen, että on tosi makea tyyppi. Aluksi yritetään ajatella, että ehkä mä en ihan kaikkien mielestä ole surkea."
Tärkeä askel toipumisessa on voimakkaiden tunteiden sietokyvyn kasvattaminen, jotta pettymystä, pelkoa tai iloa ei tarvitsisi loiventaa ahmimisella tai nälkiintymisellä.
"Opetellaan, että jos se paha olo tulee, sen kanssa voi olla ja elää. Ei siihen kuolekaan, vaan se menee oikeastaan nopeammin ohitse."
Ystävien ja perheen mahdollisuudet auttaa syömishäiriöistä toipuvaa ovat usein hyvin rajalliset.
"Tärkeintä olisi, ettei lisäisi negatiivisuuden taakkaa. Tuomitsevat kommentit tuntuvat syömishäiriöisistä samalta kuin saisi lekasta päähän. Ystävälliset ja positiiviset kommentit ovat kuin mustaan maalisankoon laittaisi tipan valkoista maalia. Se on hyvin turhauttavaa lähipiirille", Charpentier kuvaa.