Se mikä ei tapa (The Girl in the Spider’s Web), Yhdysvallat/Britannia/Saksa/Ruotsi/Kanada 2018.
Ohjaus: Fede Alvarez. Pääosissa: Claire Foy, Lakeith Stanfield, Sylvia Hoeks.
Plaza & Star, Oulu.
Nordic noir eli pohjoismainen rikosfiktio ponnahti tällä vuosituhannella Euroopan kylmiltä kolkilta maailmanlaajuiseksi menestykseksi. Kaikkein suosituin lajin edustaja ainakin kirjallisella puolella on edesmenneen Stieg LarssoninMillennium-trilogia. Se sai myös skandinaaviset elokuvaversionsa, jotka nostivat päähenkilö Lisbeth Salanderia esittäneen Noomi Rapacen kansainväliseksi tähdeksi.
Hollywoodkin halusi lusikkansa tuottoisaan soppaan, ja David Fincher ohjasi sarjan ensimmäisestä romaanista Miehet jotka vihaavat naisia oman versionsa The Girl with the Dragon Tattoo. Siinä Salanderin nahkasaappaisiin astui Rooney Mara.
Kultaa munivasta hanhesta ei niin vain luovuta, ja Larssonin siirryttyä autuaampiin kirjailijaresidensseihin Norstedts-kustantamo palkkasi kirjailija-journalisti David Lagercrantzin jatkamaan Salanderin seikkailuja.
Nyt Lagercrantzin ensimmäinen Millennium-romaani Se mikä ei tapa on päässyt valkokankaalle, ja tällä kertaa teos on annettu suoraan Hollywood-studion huomaan.
Fincherin ohjaustyön tavoin henkilöt ja tapahtumapaikat ovat saaneet pysyä ruotsalaisina, vaikka elokuvan kielenä englanti toki onkin. Kuten tällaisissa tuotannoissa yleensä on tapana, näyttelijäkaarti on monikansallista. Ohjaajaksi on valikoitunut uruguaylaissyntyinen kauhun ja jännityksen ekspertti Fede Alvarez.
Millennium-teosten vetonaulana on niiden päähenkilö Lisbeth Salander.
Hän on hakkerietiikkaa goottilaisessa habituksessaan ruumiillistava, yhteiskunnan sääntöjen ulottumattomissa toimiva, psyykkisesti arpeutunut superantisankaritar.
Tällä kertaa hän saa jopa Batmanin tai James Bondin kaltaisia piirteitä. Maskuliininen tyyppi siis, mutta naiseuden tuomilla moderneilla lisäpisteillä. Salanderina murjottaa nousussa oleva britti Claire Foy, jonka suoritus on mukiinmenevä, muttei Rapacen intensiteetin tasolla.
Jostain syystä hyvän ja pahan välinen taistelu, olkoon mittasuhteiltaan kuinka laajaa tahansa, halutaan nykyään aina kääntää intiimiksi perhedraamaksi.
Näin myös tässä tarinassa, joka löytää antagonistiksi Salanderin sisaren (Sylvia Hoeks), pelottavan rikollisliigan johtajan.
Onko kyse jonkinlaisesta modernista narsismista, jossa haluamme uskoa, että kaikki liittyy loppujen lopuksi meihin itseemme ja omiin ongelmiimme?
Joka tapauksessa Se mikä ei tapa on tarinaltaan melkoista soopaa, mutta se kuuluu asiaan; niin olivat Larssonin itsensäkin kirjoittamat. Tarinankerronnan apuvälineenä jahdataan jälleen yhtä ydinkoodia, josta riippuu maapallon huomispäivä.
Teknologia on näissä tarinoissa eräänlaista maallista magiaa, jonka avulla voi kulkea vaikka seinien läpi.
Touhun uskottavuutta tärkeämpää on, että Alvarezin käsissä juoni liikkuu kerkeästi, ja hän myös osaa visualisoida tarinan temaattisia elementtejä näppärästi.
Esimerkkeinä vaikkapa Salanderin ja sisaren kontrastiset värimaailmat sekä vastakkaisten hissien kohtaus, jossa Salanderin henkinen etäisyys muista konkretisoituu.
Tero Vainio