Oululainen Ritva Tahvanainen kulkee kotonaan niin joutuisasti paikasta toiseen, että on vaikea uskoa hänellä olevan minkäänlaista näkövammaa.
Tahvanaisella on kuitenkin silmissä synnynnäinen kehityshäiriö, jossa osa silmien rakenteista on jäänyt kehittymättä. Hän näkee vähän, parhaiten valot ja värit.
– Jos kaupalla on tietynvärinen, kirkas logo valotaulussa, tunnistan kaupan oudossakin ympäristössä, Tahvanainen kuvailee.
Hänen näkönsä on ollut lapsesta saakka samanlainen, joskin myös hän on saanut kokea tyypillisiä ikänäön tuomia muutoksia.
Asiat, jotka Tahvanainen on ennen nähnyt terävinä, eivät enää nykyisin näy ihan niin selvästi.
Etenkin heijastukset ovat myrkkyä. Kun autonvalot osoittavat pimeällä kohti, näkö häipyy kokonaan. Myös valkoinen hanki ja kirkas auringonpaiste ovat vaikea yhdistelmä.
– Pilvinen syyspäivä on melkeinpä paras. Silloin näen väritkin.
Liikkumisessa Tahvanaista auttaa Bea, 7-vuotias labradorinnoutaja, joka on naisen kuudes opaskoira.
– Silloin, kun nimesin koiran, oletin, ettei Bea-nimi ole ihmisten käytössä, mutta nyt niitä onkin tullut vastaan monia, Tahvanainen hymyilee.
Bea auttaa emäntäänsä liikkumisessa. Se kiertää esteet, hakee ovet ja portaat, opastaa kulkemaan tien reunassa.
– Jos sanon sille tutussa kaupassa, että haetaan tomaatteja, se näyttää paikan, jossa niitä on. Mutta kaupatkin välillä mylläyttävät paikat sekaisin. Sitten kukaan ei löydä mitään.
Bea tietää olevansa töissä, kun Tahvanainen pukee sille opaskoiran valjaat päälle. Kotona ilman valjaita se on kuin kuka tahansa koira.
Suhde koiraan on tiivis, koska se kulkee aina mukana. Bea ei kuitenkaan vahdi omistajaansa.
– Opaskoirilla ei ole vahvaa halua vahtia. Eikä siitä tulisikaan mitään, jos se alkaisi rähistä muille. Opaskoiran täytyy olla ihan varma, kun sen kanssa kulkee vaikka Ideaparkissa.
Suvaitsevampi ilmapiiri
Tahvanainen kertoo, että teini-iässä hän kapinoi rajusti, kun olisi pitänyt ryhtyä käyttämään valkoista keppiä. Edelleenkin on tilanteita, että ärsyttää, kun ei voi käyttää näköään. Tällaisia hetkiä tulee esimerkiksi silloin, jos jokin tavara tippuu lattialle, eikä se satu osumaan käteen tai näkökenttään. Tavaroita etsiessä voi tuhraantua paljon aikaa.
– On kuitenkin niin, että jos ei 64 ikävuoteen mennessä ole sopeutunut, ei tule sopeutumaankaan.
Tahvanainen ei ole antanut näkövammansa rajoittaa hänen elämäänsä. Lehtien lukeminen onnistuu lukutelevision avulla. Tietokoneessa hänellä on suurennus- ja puheohjelma. Kauppaan hän ottaa mukaansa suurennuslasin.
– Näkövammaisille on ollut äänikirjoja kautta aikain, mutta on hienoa, että enää ei tarvitse tehdä niitä meitä varten erikseen, kun kaikki muutkin kuuntelevat.
Työelämässäkin Tahvanainen on ollut: puhelunvälittäjänä Linnanmaalla ja myöhemmin hieronta- ja kuntohoitajana ODL:ssä.
– Kovasti minun piti koettaa vakuuttaa, että pystyn tekemään töitä. En tiedä, ajattelivatko muut minusta niin, mutta itse ajattelin.
Tahvanainen on huomannut, että eteenpäin on menty suhtautumisessa näkövammaiseen.
– 1970-luvun lopulla jos kysyin, onko jokin tietynnumeroinen bussi pysäkillä, kukaan ei vastannut mitään. Ilmapiiri on paljon suvaitsevampaa. Näkövamma ei ole enää niin erityisjuttu. Tai sitten en vain huomaa, että ne tuijottavat, Tahvanainen purskahtaa nauruun.