Nuortenlehti Suosikki siirtyi tässä kuussa aikakauslehtien taivaaseen, lepäämään rauhassa.
Joidenkin mielestä lehti saattoi aivan hyvin hulahtaa sinne äkäisemmälle puolelle, kultaturbomegahotiksi kuumennetun kiukaan sytöiksi.
Niin tai näin, kioskien myyntipisteistä hävisi osa suomalaista nuoruuden kulttuurihistoriaa.
Suosikki alkoi ilmestyä vuonna 1961, jolloin nuorisosta oli tullut yhteiskunnallinen tekijä.
Vanhoista vuosikerroista voi lukea nuoren ikäluokan nousun.
Suosikki teki ikäluokasta nuorisokulttuurin kuluttajia. Lehti ohjasi viikkorahojen käyttöä äänilevyihin, purukumiin ja muotivaatteisiin.
Suosikki oli ytimiään myöten kaupallinen julkaisu. Lukijat tiesivät sen hyvin.
Lehti ei pelännyt pönkittää tähtikulttia ja esitellä kulloisetkin julkkikset kiiltokuvamaisina ihmeolioina.
Kerran kuukaudessa ilmestynyttä räiskyvän värillistä painotuotetta joko rakastettiin tai rakastettiin vihata.
Päätoimittaja Jyrki Hämäläisen kaudella vuosina 1968–2002 Suosikki jopa loi omanlaisensa kielen.
Hämmästyttävän hengästyttävän molotuksen.
Kieli oli suomen ja englannin sekoitusta tähän tapaan:
”Kun Remu Aaltonen rämäytti Tallahassee Lassien käyntiin Club Malmenilla rock and roll galaxy was here. Pojat näyttävät what´s been did ja what´s been hid ja Mamma Svea ja mothers of blues, halleluja.”
Käsi ylös ne jotka väittävät ymmärtävänsä, mitä Hurriganesin keikka-arvostelussa sanotaan.
Arvostelu on julkaistu vuonna 1975, jolloin lehden levikki ylitti 100 000 lukijan rajan.
Seuraavalla vuosikymmenellä, Dingo-kuumeen muuttuessa kulkutaudiksi, levikki läheni 200 000:aa.
Hämäläisen ajoilta juontuu superlatiivien tolkuton käyttö. Kuten mikä tahansa huume se nousi päähän ja vei suhteellisuudentajun.
Suomalaislaulajan irtokeikka Torremolinoksen tavernassa muuttui painoon mennessä murhaavan onnistuneeksi Espanjan-valloitukseksi.
Koko Brittein saari tuntui vaipuvan mielihyvästä kontalleen, kun Hurriganes esiintyi vuonna 1977 pienessä olutpubissa noin 50 hengelle.
”Siinä oli marlonbrandomaista hauista, siinä oli Suomen rockkuninkaiden raakaa rokotusta, oikeaa suoraa ja vasenta väärää”, lehti kuvaili musisointia. Hämäläisen värityksen mukaan koko Eurooppa halusi keikan nähtyään suomalaiset esiintymään.
Oikeassa elämässä yhtye lensi vähin äänin takaisin Suomeen palaamatta koskaan Englantiin.
Supertuplakultaturbo tarkoitti suosikkikielellä lehteä, jonka kansien välissä oli toinenkin numero.
Oliko Suosikki sittenkään niin ainutlaatuinen hyperbolinen saarekkeensa?
Ei ollut, jos sitä vertaa 1970-luvun poliittiseen ilmapiiriin.
Tasavallan presidentti Urho Kekkonen ikuistettiin 500 markan seteliin vuonna 1975. Missään länsimaassa ei ollut käytössä raha, jota komisti elossa oleva päämies.
Tempaus osoitti mahtavaa suhteellisuuden puutetta politiikan päättäjiltä.
Mittakaava heitti kuperkeikkaa, kun koko kansa ajettiin puoliväkisin suksille UKK-hiihdossa.
Kekkosen kalansaaliit pikkujoesta olivat päätähuimaavia. Niistä kerrottiin lehdissä täytenä totena.
Presidentin fyysisestä teräsmiehisyydestä raportoitiin ylisanoin, vaikka vanhus hädin tuskin tunnisti adjutanttiaan viereisestä männynrungosta.
Tiedotusvälineet jättivät kertomatta lukijoilleen Kekkosen toimintakyvyttömyydestä. Suosikki harjoitti nuorisokulttuurissa samaa vastuuttomuutta.
Mutta: Suosikin kanteen presidentti ei sentään päässyt. Siellä komeili kuningas Elvis.