Oli tilaisuus olla kuulemassa EK:n suhdannebarometrin julkistusta. Se on mainio mahdollisuus kuulla miten yritysjohtajat näkevät lähitulevaisuuden ja siten mikä on Suomen odotettavissa oleva talouskehitys talouselämän avainhenkilöiden näkemänä. Vallitseva tilanne on hyvä, talouskasvu on hetken ollut vahvaa ja siten toimintaympäristö otollinen. Näkyvissä on tosin käänne alaspäin, mutta edelleen silti jatketaan kasvussa.
Mutta vaikka kaikki näyttää hyvältä, nurkan takana väijyvät tutut uhat. Niinpä puhutuin asia tässäkin tilaisuudessa oli tämä yhteiskuntamme kummajainen: meillä on useilla toimialoilla vakava puute työvoimasta ja samaan aikaan 8 prosentin työttömyys! Kolmasosa kaikista ja jopa puolet rakennusalan toimijoista raportoivat työvoiman saannin olevan kasvun este, kun samaan aikaan 300 000:lla ei ole työtä!
Miten tähän on päädytty? Vastaukset ja etupiirien näkemykset ovat ristiriitaiset, jopa vastakkaiset. Joka tapauksessa vakava kaksoisuhka varjostaa tulevaisuuttamme: samalla kun ikäpyramidimme nopeasti vääristyy uhaten hyvinvointimme perustaa, on syntyvyys Suomessa alempana kuin koskaan nälkävuosien jälkeen! Syyllisten etsiminen ei auta ketään eikä ratkaise mitään. Sen sijaan on tehtävä kyseenalaistuksia, vain siten päästään ratkaisujen jäljille.
Suomen tila on niin hyvä kuin on sen yritysten tilanne. Sieltä ne verotulot kertyvät ja siellä luodaan lisäarvo, jolla etuudet ja palvelut kustannetaan, ja sieltä myös perheiden tulevaisuususko vakaiden työpaikkojen muodossa vahvistuu. Kannattaa siis tehdä kaikki mahdollinen, että yritykset lisääntyisivät, kasvaisivat, kansainvälistyisivät ja etenisivät markkinoilla. Mitä siis tehdä ettei kasvu tyrehdy työvoimapulaan keskellä suurtyöttömyyttä? Miten saada perheet innostumaan lasten hankinnasta? Tuttu klisee masentaa: jos olisi helppoja ratkaisuja niin ne olisi jo tehty. Ei pidä paikkaansa!
Ratkaisuja on mutta ne edellyttävät uutta ajattelua ja asennemuutoksia: onko lopullista ettei työmarkkinoiden jäykkyyksille voi mitään? Onko annettua, että ulkomaisen työntekijän tarveharkintaprosessi kestää jopa vuoden? Onko tarveharkinta välttämätön? Jos emme helpota sitä nyt, miten käy kun se on tehtävä pakon edessä ja aivan toisen luokan määrillä kuin nyt? Oliko korkeakoulujen lukukausimaksut ulkomaisille opiskelijoille järkevä päätös? Onko tosi, että moni uskoo yrittäjän rekrytoivan ihan vain piruuttaan voidakseen irtisanoa? Onko oikein, että usein sosiaaliturva on henkilölle edullisempi kuin työpaikka? Mihin jäi perhevapaauudistus? Miksi paikallinen sopiminen on vaikeaa? Keinoja siis on jos halua on.
Mutta ennen kaikkea: kuinka käännämme tämän näivettävän negatiivisen ilmapiirin ja alamme uskoa itseemme. Kuinka saamme kansan edun jähmettyneen politiikan edelle? Ilman työmarkkinoiden ja sosiaaliturvan uudistamista olemme vakavien uhkien alla. Joustoa vaaditaan kaikilta tahoilta, siitä se muutos lähtee.