Kolumni

Suomi ja Viro käpertyvät itseensä – Kun koronavirus on selätetty, haluan Talsinkini takaisin

Ylitin Viron ja Suomen välisen rajan ensimmäistä kertaa elämässäni vajaat kolmekymmentä vuotta sitten kesällä 1990.

-
Kuva: Marek Sabogal

Ylitin Viron ja Suomen välisen rajan ensimmäistä kertaa elämässäni vajaat kolmekymmentä vuotta sitten kesällä 1990. Neuvostoliitto veteli viimeisiään, kylmän sodan rautainen esirippu rakoili ja rajat alkoivat avautua. Rajavalvonta oli yhä tiukkaa kummallakin puolella. Suomenlahden toisella puolella avautui toinen, vapaa maailma, jonka yhteyteen virolaiset halusivat kiihkeästi palata puoli vuosisataa kestäneen eristyksen jälkeen.

Viimeksi ylitin saman, nykyään EU:n sisäisen rajan 10. maaliskuuta. Rajan, joka ei enää tuntunut rajalta, ja jonka yli olin tottunut kulkemaan viikottain. Silloin kaikki tuntui vielä melkein normaalilta, käsilaukussa mukana kulkevaa käsidesiä ja Tallinnan satamaan pystytettyä kuumemittauspistettä lukuun ottamatta. Olin kotona kummallakin puolella Suomenlahtea, perhe Suomessa ja työpaikka Virossa, koin asuvani Talsingissa.

Muutaman päivän kuluttua maailma näytti kovin toisenlaiselta. Nopeasti etenevä koronavirus pakotti perumaan kaikki matkat ja esiintymiset. Työt hoituvat nyt kotitoimistosta Espoosta; seuraavan Tallinnan-matkan ajankohdasta ei ole tietoa. Ihmiset ovat eristyksissä kummallakin puolella rajaa, tiukemmin kuin kylmän sodan tai jopa edellisen oikean sodan aikana. Suomen ja Viron välisillä laivoilla kulki viime vuonna kaiken kaikkiaan ennätykselliset 8,8 miljoonaa matkustajaa eli enemmän kuin maiden yhteenlaskettu asukasmäärä; nyt määrä on romahtanut.

Rajat ylittävistä yhteyksistä, jotka ovat kolmen vuosikymmenen aikana räjähdysmäisesti kasvaneet koko maailmassa, on hetkessä tullut vakava uhka. Perheet, kylät ja kansakunnat kääntyvät sisäänpäin ja hakevat turvaa omiltaan. Käänne on jyrkkä, mutta asettuu kuitenkin jatkoksi viime vuosien suuntauksia: nationalismin nousua, maahanmuuton pelkoa, rajojen vahvistamista, protektionismin paluuta.

Koronavirus koettelee ihmisten, valtioiden ja kansainvälisen yhteisön syvintä olemusta. Kansallisessa keskustelussa sekä Suomessa että Virossa näkyy nyt vahva yhteenkuuluvuuden tunne ja auttamisen halu. Kansallisten johtajilta kaivataan selkeää ja rauhallista kriisiviestintää, josta ovat antaneet erinomaisia esimerkkejä kummankin maan pääministerit, Sanna Marin ja Jüri Ratas.

Kansallisvaltion rooli korostuu vääjäämättä kriisitilanteessa. Se voi vahvistaa nationalismia positiivisessa merkityksessä: yhteisen hyvän eteen ponnistamista ja jaetusta turvallisuudesta huolehtimista. Kunkin hallituksen tehtävä on huolehtia ennen kaikkea omista kansalaisistaan ja yrityksistään.

Nyt jos koskaan tarvitaan kuitenkin myös valtioiden välistä yhteistyötä. Se on välttämätöntä erityisesti EU:n tasolla, sillä jäsenmaat ovat niin riippuvaisia toisistaan, mutta myös maailmanlaajuisesti, koska virus ei tunne rajoja ja sen aiheuttama taantuma iskee koko globaaliin talouteen. Ylittääkö yhteenkuuluvuuden tunne ja auttamisen halu oman lähipiirin tai kansakunnan rajat? Ja kestääkö se ylipäätään kriisin pitkittyessä, kun monien toimeentulo romahtaa ja ihmisten kohtaamat vaikeudet jakautuvat epätasaisesti?

EU:ssa solidaarisuus on ollut kriisin alkuvaiheessa niukkaa, mutta osoittaa lisääntymisen merkkejä. Unionia tarvitaan koordinoimaan talouden elvyttämisen, sairaiden hoitamisen ja viruksen nujertamisen eteen tehtäviä kansallisia toimia. Jäsenmaiden kohonneen kansallisen yhteishengen ei pidä antaa kääntyä naapurikansoja vastaan. Kansallisten johtajien tulisi vahvistaa yhteenkuuluvuuden tunnetta myös Euroopan tasolla.

Tilanne näyttää vaikeammalta kansainvälisen yhteisön osalta. Kiinan ja Yhdysvaltojen väliset jännitteet ovat pahentuneet entisestään. Trumpin presidenttikaudella nopeasti edennyt USA:n johtajuuden rapautuminen on nyt ilmeisempää kuin koskaan. Kiina yrittää täyttää syntynyttä tyhjiötä, mutta sen oma vastuuton käytös kriisin alkuvaiheessa ja sitä seurannut räikeä propaganda jälkien peittämiseksi ja muiden syyttelemiseksi eivät herätä luottamusta. Länsimaiden aiempaa kriittisempi suhtautuminen globaaleihin riippuvuuksiin ja suojautuminen etenkin Kiinan kasvavaan taloudelliseen läsnäoloon pohjautuvalta vaikutusvallalta voi lopulta olla yksi kriisin hyödyllisiä seurauksia.

Suurvaltojen vastakkainasettelun voidaan siis odottaa jatkuvan, ellei kiihtyvän. Sitä enemmän tarvitaan eurooppalaista yhteistyötä. Viron ja Suomen suhteet ovat hyvä esimerkki siitä, miten monin sitein Euroopan valtiot ovat nykyään yhteydessä toisiinsa. Suhteet tuskin olisivat ihan yhtä tiiviit ilman yhteisiä EU:n perusrakenteita kuten yhteismarkkinat, euro ja Schengen.

Jäsenmaiden on yhdessä huolehdittava siitä, että nämä pilarit säilyvät kriisin yli ja tilapäiset rajoitukset poistetaan koordinoidusti niin pian kuin mahdollista. Muuten vajotaan vain syvemmälle taantumaan, arvaamattomin poliittisin seurauksin.

Kun koronavirus on selätetty, haluan Talsinkini takaisin, kaikkine vapauksineen ja mahdollisuuksineen.

Kristi Raik on Viron ulkopoliittisen instituutin johtaja.