Eduskunta 3. maaliskuuta 1983: tasavallan presidentti Mauno Koivisto harppoo pitämään valtiopäivien päättäjäispuheen. Toisin kuin yleensä, presidentti ei viittilöi ylös ponnahtaneita kansanedustajia istuutumaan. He saavat kuunnella seisaaltaan sananrieskaa; uusi presidentti julistaa, ettei hän anna tärvellä edeltäjiensä ulkopoliittista perintöä ja runttaa ulkopolitiikan ennustajaeukot.
Mieleen jääneeseen episodiin nähden nykyinen ulkopoliittinen meno on ikävystyttävää. Silmää tekevät pitävät puheita, joita ei enää huomenna muisteta. Tutkijat saavat sanoa mitä lystäävät; ei ole presidenttiä, joka ristisi ennustajaeukoiksi. Media raportoi mitä haluaa eikä presidentti soita ja hauku päätoimittajia.
Vapaudesta huolimatta ulkopolitiikassa vallitsee interregnum, välitila. Päätoimittaja Matti Apunen kuvasi tilannetta (Aamulehti 7.12.) kolumnillaan, jonka otsikko kertoi kaiken: Ulkopolitiikan muistolle. Hän väitti, että Suomen ulkopolitiikkaa vie kansainvälisten tapahtumien virta ja EU:n liikevoima. Apusen mielestä Kekkosen aikana sentään vielä ulkopolitiikasta puhuttiin joka kahvipöydässä, ja kaikilla oli selvä mielipide.
Joka kahvipöydän päässä ei tietenkään istunut ulkoministeriön korkeata virkamiestä. Tuskinpa ulkopolitiikasta puhuttiin sentään joka torpan aamusumpilla, ja tuskinpa kaikilla oli siitä edes selvää mielipidettä. Riitti kun radiosta kuului säännöllisin väliajoin: Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen, Kekkonen...
Silti aihe on keskustelun väärti. Itse ulkoministeri Erkki Tuomioja (sd.) älähti Apuselle nettisivullaan. Ministeri oli tietysti tuohtunut. Hänestä väite ulkopoliittisesta radiohiljaisuudesta ei pidä paikkaansa. Kaikki voivat puhua mitä haluavat, ja "tilaa riittää myös Apusen marmatukselle". Arvostelu on siis marmatusta.
Molemmat ovat tavallaan oikeassa. Ulkopolitiikalla ei ole, luojan kiitos, enää yya-kauden todellista, mutta poissa julkisuudesta pidettyä missiota. Sillä piti padota Neuvostoliiton yrityksiä laajentaa vaikutusvaltaansa Suomessa sekä pönkittää itsenäisyyttä ja puolueettomuutta kaikin keinoin. Niiksi kelpasivat YK, Pohjoismaiden neuvosto ja Etyk. Menestys vaihteli.
Uuden ajan ulkopolitiikalla tulisi olla kuitenkin uuden ajan missio; muutoin mennään helposti virran mukana. Tuomioja tarjosi missioksi kansalaisten turvallisuuden takaamista ja hyvinvoinnin edistämistä. Kukapa voisi vastustaa näitä juhlallisia, mutta sisällöltään kovin tyhjiltä tynnyreiltä kuulostavia iskusanoja. Niiden hengessähän ulkopolitiikkakin olisi pelkkää sosiaalidemokraattisen sisäpolitiikan jatketta.
Ulkopolitiikan haasteeksi Tuomioja tarjoaa globalisaatiota ja sen hallintaa. Sekin kuulostaa komealta, mutta ah, niin tyhjältä. Nykyään globalisaatio käy maailmanselityksestä. Jo itse sana globalisaatio on sellaista munkkilatinaa, että sitä kun selittää, selväksi ei käy mikään.
Ennen kirottiin ulkopolitiikan liturgiaa. Tilalle on tullut uusi liturgia; sitä ei kirota, vielä. Uusi ei enää toista samoja litanioita, mutta se ei myöskään tee kyllin selväksi, mihin kansakunta on menossa. Kansalaisilla ei ole aikaa tutkia selontekoja ja muita paksuja paperinippuja, joista suunta saattaisi ehkä löytyä. Linjapuhe silloin tällöin ei voi olla liikaa vaadittu.
Esimerkiksi: miten Suomi näkee YK:n roolin? Vähin äänin on haudattu se, että Kosovon kriisin aikana Suomi myötäili linjaa, jonka mukaan Yhdysvallat pommitti Jugoslaviaa omin luvin, koska YK:n turvallisuusneuvostossa Venäjä ja Kiina kaatoivat YK-mandaatin vetollaan. Irakin kriisin yhteydessä Suomi on taas korostanut YK:n roolia. Ei kovin johdonmukaista.
Syitä onttoon ulkopolitiikkaan löytyy muualtakin kuin ontoista fraaseista. Kaikki muistavat, että presidentti Martti Ahtisaarta mollattiin sisällöttömistä puheista ja turhanaikaisesta matkustamisesta. Lähimuistissa olivat tuolloin Urho Kekkosen ja Mauno Koiviston räväkimmät puheet ja se, että heidän matkojensa liki ainoa ilmansuunta oli itä.
Tasavallan nykyistä presidenttiä Tarja Halosta ei ripitetä puheista eikä matkustelusta. Se ei tarkoita, että hänen puheensa olisivat yhtään sen painavampia tai matkansa sen perustellumpia kuin Ahtisaaren. Onko Halonen kohta kolmena vallan vuotenaan pitänyt yhtään kohahduttanutta ulkopoliittista puhetta? Eipä tule mieleen. Reissu-Tarja on matkustanut itse asiassa innokkaammin kuin matka-Mara. Halonen on antanut myös paljon haastatteluja, mutta enemmänkin niistä olisi voinut käteen jäädä.
Ulkopoliittisen johdon linja- tai vähintään painotuserot lisäävät välitilan vaikutelmaa. Etenkin ulkoministeri on väliin päästellyt lausuntoja, joita pääministeri Paavo Lipponen (sd.) on joutunut oikomaan. Ulkoministeriä on oiottava, koska kansainvälinen diplomatia on tottunut siihen, että se mikä tulee ulkoministerin suusta on kyseisen maan virallinen linja.
Välitilan makua tuo myös eri hallinnonalojen eriseuraisuus. On hyvä kysymys, missä määrin ulkoministeriön johtavat virkamiehet seisovat todellisuudessa esimiehensä mielipiteiden takana. Puolustusministeriössä ainakaan tätä pulmaa ei ole; ministeri ja ministerin miehet ovat Nato-yhteensopivia. Kaartin kortteli on julkisesti pidättyväinen, mutta epävirallisissa tilaisuuksissa ääni kellossa on kyllä selvä ja kalvot vielä selvempiä. Työtä tehdään kulissien takana esimerkiksi kansanedustaja Antti Kalliomäen (sd.) johtamassa Turvallisuus 2004 -työryhmässä. Siellä kuulemma käydään mielenkiintoisia keskusteluja; joidenkin jäsenten sanotaan muuttaneen jo mielipiteitään, kumpaankiin suuntaan.