Jossakin vaiheessa suomalaiset jalkapalloihmiset olivat huolissaan siitä, että lajia ei huomioida riittävästi. Pelko oli turha, sillä viimeisen puolen vuoden sisällä futisjäärät ovat saaneet riittämiin asti niin kehuja kuin haukkujakin.
Maaliskuussa A-maajoukkue pelasi tasapelin Espanjan kanssa. Pelatun ottelun jälkeen pallon muotoisen sydämen omaaville ihmisille vain taivas oli rajana. Suoritusta pidettiin yhtenä kovimpina saavutuksena suomalaisessa palloiluhistoriassa. Media heitti bensaa liekkeihin ja futisniilot olivat rinta rottingilla.
Parin viimeisen viikon aikana jalkapallo on saanut jälleen valtavasti huomiota. Tällä kertaa futisniilojen leuka on ollut rintaa kohti, sillä suomalaiset seurajoukkueet tippuivat Euroopan kentiltä jo alkukierroksilla.
Näillä kahdella jalkapalloihmisiä yhdistävällä tapahtumalla on ollut kaksi erilaista vastaanottoa. Kun Espanjan ihme tapahtui, jokainen jalkapalloon edes vähän sekaantunut oli valmis ottamaan menestyksestä palasen itselleen.
Kun seurajoukkueet taapersivat, futissydämen omistavat kierrättivät vastuunsa jatkosta tippuneiden seurojen, valmentajien ja pelaajien niskaan. Yhtäkkiä suomalainen futis oli vain muiden harrastus, johon itse ei ollut päässyt vaikuttamaan, vaikka tietotaitoa olisi ollut jakaa vaikka Mestarien liigan voittajajoukkueelle asti.
Futisväki liukutaklaa itseään, kun se ei ota vastuuta heikosta menestyksestä. Varoituksen paikka, syynä vastuun sysääminen törkeästi toisten niskaan.
Maan valmennusväki on jakautunut selkeästi kahteen osaan. On nuoria valmentajia, jotka vannovat taitofutiksen, pallollisen ja tunteella pelaamisen nimeen. Peliin, jossa tilaa annetaan luovuudelle ja pelaajille vapaudet toteuttaa itseään.
On olemassa edelleenkin vanhoihin tapoihin luottavia luotseja, jotka uskovat juoksuvoimaan, kuntoon ja suoraviivaiseen jalkapalloon. Peliin, joka on kurinalaista ja valmentajan luoma.
Näiden kahden leirin välillä on syyttävä sormi, joka osaltaan on vaikeuttanut suomalaisen jalkapallon kehittymistä.
Siinä kun muualla maailmassa on panostettu kehittämään peliä, Suomessa ollaan keskitytty löytämään näiden kahden valmentajakoulukunnan heikkouksia. On pönkitetty omaa näkemystä nauramalla toisen koulukunnan toimintatavoille.
Suomen jalkapallon taso ei ole laskenut viimeisinä vuosina – muut ovat menneet eteenpäin vauhdikkaammin.
Suomen pääsarja on aina ollut ponnahduslauta johonkin kovempaan liigaan. Sitä se tulee olemaan todennäköisesti aina. Mutta se, että Veikkausliigan parhaat pelaajat siirtyisivät tulevaisuudessa Viron, Luxemburgin tai Färsaarten pääsarjoihin, ei ole realistista. Veikkausliiga on yhä kovatasoisempi kuin edellä mainittujen maiden pääsarjat.
Onkohan kukaan futisniiloista, tavallista faneista tai lajia sivusta seuraavista ihmisistä pohtinut sitä vaihtoehtoa, että Suomi-futis on nyt löytänyt tasonsa? Olemme vihdoinkin löytäneet tasomme jolle kuulumme.
Emme olekaan yhtään tämän parempia, eikä meidän kuulu menestyä Euroopan kentillä.
Ehkä asia on juuri näin. Ei ole olemassa realistisia mahdollisuuksia menestyä paremmin. Ehkä aiemmat pienet menestyksen hetket ovat olleet ylisuorittamista, jota emme ole osanneet silloin arvostaa.
Totuus lienee se, että maamme jalkapallon taso on parempi kuin viime viikkojen tulokset antavat ymmärtää. Samalla taso on kuitenkin alhaisempi kuin Suomi-futikselle luodut toiveet antavat ymmärtää.
Se on kuitenkin selvää, että suomalainen jalkapallo ei mene eteenpäin laji-ihmisten arvostellessa toistensa tekemisiä.
Jalkapallo on joukkuepeli – sitä sen pitää olla myös kalkkiviivojen ulkopuolella. Nöyryyttä ja avarakatseisuutta omaan tekemiseen, kaverin kuuntelemista ja tukemista sekä tietojen jakamista – siinä helpot perusreseptit Suomi-futiksen tason nostamiseen.