Laulujoutsenen (Cygnus cygnus) tarina on yksi menestyksekkäimpiä lajinsuojelun saavutuksia. Sodan jälkeisten vuosien reilusta kymmenestä joutsenparista on tultu nykyiseen arviolta 4 000 pariin. Innokkaimmat ovat jo kaivamassa haulikoita kannan pitämiseksi aisoissa.
Laulujoutsenen metsästystä tuskin tullaan hyväksymään vielä aikoihin. Syynä tähän on suomalaisten rakkaus joutseniin, josta on paljolti kiittäminen kirjailija Yrjö Kokkoa. Suomalaisten kansallislinnuksi, "ensimmäiseksi linnuksi", joutsen valittiin 1981.
Joutsenen voi löytää pikkujärveltä, mutta myös kalliomaalauksista, yötaivaan tähtikuvioiden seasta, hautakivistä, Tuonen virrasta, euron kolikosta tai elintarvikkeiden suomalaisuusmerkistä.
Talventuloa on ennusteltu vuosisatoja vanhan sananparren sanoin: "Halla hanhen siiven alla, talvi joutsenen takana."
Monille esi-isillemme joutsen oli pyhä lintu. "Joutsenta ei saa ampua, se tietää kuolemaa ampujalle", sanottiin Kauhavalla. Muuan iittiläinen sanoi, että "on synti syödä joutsenta tai ottaa siitä höyheniä". Karjalassa joutsenen sanottiin olevan Jumalan lintu.
Uskomuksissa kerrotaan joutsenen muuttuneen linnuksi ihmisestä. Sen vuoksi joutsenta ei saanut ampua. Kannonkoskella joutsenen ampumista verrattiin "valkopuhtaan enkelin" surmaamiseen.
Pyhyys ei aina estänyt joutsenta joutumasta pataan. Lihaa saattoi saada yhdestä linnusta viisikin kiloa. Lisäksi siivistä saatettiin tehdä luutia, nahasta reppuja, henkitorvesta helistimiä, siipisulista kyniä ja sääriluista lapsille juomapillejä.