Kun esimies tai kollega kehuu hyvin tehdystä työstä, alatko kiitoksen sijaan luetella, mitä olisit voinut tehdä paremmin?

Kun ystävä kehuu ylläsi olevia vaatteita, kerrotko vain vetäneesi kaapista vanhat rytkyt päälle?

Tai kun kattamaasi juhlapöytää ihastellaan, toteatko, että eihän tässä nyt mitään sen kummempaa ole?

Syy kehujen edessä kiemurtelemiseen löytyy pitkälti perisuomalaisesta kulttuurista, jossa vaatimattomuus on hyve ja ylpeily pahe, toteaa psykologi, psykoterapeutti Marianne Back Lapin Psykologipalvelusta.

– Tässä meidän evankelisluterilaisessa kansanperimässämme on aina korostettu vaatimattomuutta luonteenpiirteenä, jota ihaillaan ja jota tulisi tavoitella. Ylpeyden taas on ajateltu olevan piirre, josta tulisi nimenomaan päästä eroon, vaikka oikeastihan juuri itsensä tunteminen ylpeäksi on hyvin myönteinen tunne.

Vaikka suomalaisessa kasvatuskulttuurissa vaatimattomuuteen on perinteisesti kannustettu, on Back ollut näkevinään asiassa kehitystä myönteiseen suuntaan viime vuosikymmeninä. Tämän päivän lapsia kasvatetaan kehuilla, psykologi toteaa.

– Tällainen kasvatustietoisuus on alkanut pikkuhiljaa siirtyä vanhemmille. Esimerkiksi psykiatrian erikoislääkäri, psykoterapeutti Ben Furman on esittänyt hyvinkin konkreettisia lastenkasvatukseen liittyviä ohjeita eri medioissa ja neuvoo kirjoissaankin, miten lasta voi kiittää ja hänen myönteistä itsetuntoaan tukea.

– Furman korostaa sitä, että lasten kanssa on tärkeää olla aito. Lapsi huomaa, jos häntä yrittää kehua vilpillisesti. Ja täytyy muistaa, että hekään eivät välttämättä ole hirveän hyviä kiitosten vastaanottamisessa.