Syksyllä silmiini osui kiinnostava uutisotsikko. Helsingin Sanomissa julkaistiin 2.9. itsensä kehumista koskeva juttu, jossa kaksi haastateltavaa tekivät jotain tässä kulttuurissa täysin poikkeuksellista: tunnistivat itsestään myönteisiä asioita ja sanoivat ne ääneen. Jutun otsikossa haastateltava myöntää olevansa älykäs, hauska ja hyvännäköinekin, ja haluavansa kertoa sen avoimesti.
Siirryin lukemaan artikkelin herättämää keskustelua sosiaalisessa mediassa. Kommentoijien kesken näytti vallitsevan lähes täydellinen yksimielisyys siitä, että itsensä kehuminen on jollain tavalla huvittavaa, tarpeetonta tai jopa häpeällistä.
Kaikkihan tietävät, että kaunis ihminen on kaunis ja älykäs ihminen älykäs sanomattakin, joten miksi ilmiselvä tosiasia pitäisi sanoa ääneen. Miksi kenenkään pitäisi nostaa erinomaisuuttaan jalustalle?
Kehuminen saa herkästi kerskailevan sävyn. Vaatimattomuus kun on paitsi hyve, myös suoranainen vaatimus – vaikka itsensä kehumiselle olisi aihetta, on viisaampaa pysyä hiljaa ja mieluusti hieman vähätelläkin.
Syitä tähän vaatimattomuuden ihanteeseen voidaan löytää historiasta. Onhan suomalaisuuden tarina täynnä sortamista ja alistamista milloin lännestä, milloin idästä. Historia on väistämättä vaikuttanut kulttuurin muovautumiseen sellaiseksi, jona se tänäkin päivänä tunnetaan. Suomalainen on tottunut olemaan alamainen.
Kyse ei ole kuitenkaan pelkistä historiallisista juonteista tai kulttuurin omaleimaisuudesta, vaan yksittäisten suomalaisten elämästä tänä päivänä. Ihmisen sisäisellä puheella ja omasta pystyvyydestään luoduilla narratiiveilla on suuri merkitys sille, miten ihminen suhtautuu omaan itseensä ja omiin kykyihinsä. Kysymys kuuluu: miten ihminen voisi uskoa itseensä ympäristössä, jossa suurin hyve on itsensä alentaminen? Hyvien puoliensa korostaminen puolestaan mitä suurin synti.
Suomalaisessa kulttuurissa on luotava tilaa itsensä kehumiselle, sillä alemmuudentunnon ja häpeän edistäminen ei hyödytä ketään. Voisi olla korkea aika huomata, että suomalainenkin ihminen voi olla hauska, kaunis ja taitava – eikä sen myöntäminen ole keneltäkään pois. Päin vastoin.
Ronja Ristolainen
Oulu