Nykykulttuuriamme leimaa tulosvastuu. Lapset ovat tulevaisuutemme. Laatuvastuun pitäisi olla ensisijaista kaikilla lasten kanssa työskentelevillä ja lasten asioista päättävillä.
Säästäminen ongelmatilanteissa ja ongelmien tunnistamisessa lisää ongelmia tulevaisuudessa. Inhimillisyys, empatiakyky, turvallisuuden varmistaminen, siviilirohkeus sekä kokonaisuuden hahmottaminen ovat lasten elämässä tärkeämpiä kuin mutkikas lainsäädäntö eri tulkintoineen tai lapsen oikeus molempiin vanhempiin kaikissa tilanteissa.
Lyhytnäköiset säästöt ja suoraviivaiset päätökset, jotka eivät huomioi kokonaisuutta, ja tukeutuvat jopa vääriin tulkintoihin, aiheuttavat miljoonien kulut sekä kärsimystä ja turvattomuutta lapsen tulevaisuuteen.
Heikennykset erityisosaamisessa tuovat erityisiä kustannuksia. Lapsille kasaantuu pitkäkestoisia ja monimutkaisia ongelmia.
Sosioekonomiset erot alkavat jo lapsuudessa. Väkivallan juurisyyt ovat usein varhaislapsuuden turvattomuudessa. Korjaaviksi tarkoitetut toimenpiteet, jotka eivät huomioi varhaislapsuuden tapahtumia ja kohdistuvat vain lapseen eivätkä perheeseen, ympäristöön tai vallitsevaan kulttuuriin, epäonnistuvat usein, aiheuttavat pahaa oloa ja väkivallan kierrettä.
Silti jopa oikeuden päätöksillä siunataan lapset ulos suojelusta ja lähestymiskiellon piiristä ja jaetaan yhteishuoltajuutta sellaisissakin tapauksissa, joissa toinen vanhempi on käyttänyt perheessä moninaista väkivaltaa!
Oikeuden päätöksillä pitäisi turvata haavoittuvassa ja kaikkein heikommassa asemassa olevien lasten, nuorten ja perheiden elämää. Se olisi oikeuslaitoksen luottamusta herättävää laatutakuuta, jossa on hahmotettu mistä kokonaisuudessa on kyse.
Kokonaisuudesta saattaa usein välittyä myös kuva persoonallisuushäiriöstä, jolloin uhkailu, vainoaminen ja alistaminen jatkuu eron jälkeenkin.
Jos tuollaiseen väkivaltaan ei oteta kantaa ollaan väkivallan puolella.
Lapsi joutuu selviytymään turvattoman vanhemman kanssa, vaikka lapsella ei ole siihen valmiuksia ja on vanhemmistaan monin tavoin riippuvainen ja suojaton.
Jopa pieni lapsi jätetään ikään kuin heitteille pärjäämään omillaan aikuisten järjestämään tilanteeseen, jossa jo aiemmin koettu väkivalta herättää turvattomuutta ja pelkoa.
Väkivaltainen kulttuurimme on nähtävä rehellisesti koko sen laajuudessa. Aikuisten etu on liian ensisijaista lasten edusta päätettäessä. Ensi- ja turvakotien asiantuntemusta pitää jakaa kaikkialle Suomeen, myöskin pienille paikkakunnille.
Lähestymiskieltoa rikotaan, koska sitä ei oteta vakavasti. Henkisestä väkivallasta ei raportoida eikä sitä useinkaan tunnisteta rikoksena. Varhain koettu väkivalta, vaatimukset itsekseen pärjäämisestä, vuorovaikutustaitojen kehittymättömyys ja epäluottamus yhteiskuntaan koventavat nuorten asenteita.
Tunnistaako yhteiskunta lapsen kokeman väkivallan ja sen vakavuuden, kun ihmetellään miksi he oireilevat? Mikä estää meitä toimimasta suojattomien lasten hyväksi?
Arja Vasala
Oulu