Symboliikka suorastaan hyppää silmille. Seisomme Doverin kuuluilla valkoisilla kallioilla ja tuijotamme merelle.
Kirkkaana päivänä täältä näkee kuulemma Ranskaan. Tämän lähemmäksi Manner-Eurooppaa ei Englannin rannikolla pääse. Nyt Ranska on jossain sumun peitossa.
Britannian EU-äänestyksen tulosta tai seurauksia ei tiedä varmaksi kukaan.
Doverin kallioiden vierailijakeskus on hiljainen. Tarjolla on käytettyjä kirjoja, sopivaa lahjoitusta vastaan.
Jane AusteninPride and Prejudice.
Pudotan laatikkoon viisi puntaa.
Ylpeys ja ennakkoluulo. Sopii tunnelmaan.
Siirtolaiset kismittävät
The Sun mätti menemään lujaa keskiviikkona. EU-eroa avoimesti markkinoiva lehti kertoo muun muassa Calais’ta. Sinne on tästä vain 34 kilometrin matka, nopeimmat lautat taittavat matkan tunnissa.
Siirtolaisten marssi jatkuu, Sun julistaa.
Brittituristit ovat viime päivinä olleet vaikeuksissa Calais’n satamassa, sillä siirtolaiset ovat parveilleet satamassa autojen ympärillä. Sun esittelee kuvasarjalla, miten siirtolaiset pyrkivät salamatkustajiksi rekkoihin. Se kertoo matkailijoiden kuvanneen, kuinka siirtolaiset yrittivät hyppiä mereen ja uida lautoille.
– Se oli kuin (tv-sarja) Walking Dead, nuori haastateltava kuvaa.
Tänne kaaos tai epätoivo ei yletä. Täältä näkee vain yksittäisiä lokkeja, horisonttiin katoavia laivoja, niitä, joihin siirtolaiset kai sitten yrittävät kiivetä. Vaaleanturkoosin veden ja vihreät niityt. On hiljaista, kaunista ja turvallista.
Rannikkopolku mutkittelee eteenpäin. Lähellä istuu pupu ruokailemassa. Se vilahtaa nopeasti pensaaseen ihmisiä nähdessään. Raukkis.
Perinteet kunniaan
Jos Britannia eroaa unionista, merelle piirtyy Euroopan unionin ulkoraja. Britannian maaperä päättyy tähän, liitukivikalliolle.
Yli neljänkymmenen vuoden taival osana yhteistä eurooppalaista projektia loppuu. Se olisi historiallinen lässähdys.
En käsitä Britanniaa, brittejä enkä varsinkaan heidän lähtöhalujaan. Yritän kuunnella, lukea ja ymmärtää, mutta en ymmärrä.
Tämä on monella tavalla kummallinen maa.
Britanniaan ei tulla vaihtamatta rahaa, eikä varsinkaan ilman passia. Koko maa käyttää täysin hyödyttömiä pikkukolikoita, sietämättömiä mittayksiköitä, älyttömän kokoisia pistokemötiköitä eikä edelleenkään, läheskään kaikkialla, ymmärrä laittaa kylmää ja kuumaa vettä samaan hanaan.
Minkälainen kansa toimii näin hankalasti? Perinteinen, kai, historiallaan ylpeilevä. Täällä on ollut yliopistoja, sivistystä ja osaamista jo silloin, kun me suomalaiset paistelimme lanttuja maakuopissa – noin suurin piirtein.
Jokaisella britillä on tietysti omat syynsä vastustaa tai kannattaa Britannian EU-jäsenyyttä. Osa on taloudellisia, ja yllättävänkin iso osa tuntuu liittyvän maahanmuuttoon.
Väitän silti, että jossain syvällä brittien lähtöhalut pohjaavat jotenkin suuruuteen ja sen kaipuuseen. Vanhaan kunnon Isoon-Britanniaan. Ajatukseen siitä, että on erityinen, erillinen.
EU-äänestys kiinnostaa
Ennätysmäärä brittejä on rekisteröitynyt äänestäjiksi EU-kannanottoa varten. Se osoittaa kiinnostusta asiaa kohtaan.
Itse tulosta on mahdoton ennustaa, mielipidetiedustelut ovat olleet niin tiukkoja.
Paljon riippuu siitä, ketkä lähtevät uurnille ja kuinka suurissa laumoissa.
Nuoret esimerkiksi ovat yleisesti ottaen vanhempaa väkeä EU-myönteisempiä. Vanhat taas äänestävät innokkaammin kuin nuoret. Toisaalta koulutetummat äänestävät innokkaammin kuin vähemmän koulutetut, ja korkeasti koulutetut ovat EU-myönteisempiä kuin vähemmän koulutetut. Ja niin edelleen.
Eräs asiantuntija siteerasi kuulemaansa arviota äänestysinnon vaikutuksista tulokseen: Jos äänestysprosentti on noin 65, britit jäävät jäseniksi. Jos se on 40, britit lähtevät.
Jäsenyydessä on järjen lisäksi kyse tunteista, intohimosta: Brexitiin on helppo suhtautua kiihkeämmin kuin nykytilan ylläpitämiseen. Kuka jaksaa kiihottua määrättömästi Brysselin puolustamisesta? Varsinkaan, jos on britti.
Ex-valtiovarainministeri ja kokoomusjohtaja Alexander Stubb toi alkuviikosta BBC:n haastattelussa esiin hyvän kulman. En muista hänen tarkkoja sanojaan, mutta Stubbin ajatus meni jotenkin näin: äänestyksessä on paljolti kyse siitä, kuinka eurooppalaisiksi britit itsensä tuntevat.
Eurooppalaisuus ei tunnu omalta
Näköalapaikan penkillä istuu yksinäinen mies. Hän pyyhkii hikeä. Sumuinen ilma on yllättävän lämmin, kuin lehmän henkäys.
Istahdan viereen, katselemaan kohti merta. Käy ilmi, että miehen nimi on Gordon. Hän on Ipswichistä ja Doverissa parin päivän lomalla.
Kysyn Gordonilta, tunteeko hän itsensä eurooppalaiseksi. Gordon huokaa.
– Eeen erityisen, hän vastaa lopulta.
– Me olemme englantilaisia.
Mediassakin puhutaan aina EU:sta. Ollaan Euroopan unionia, mutta ei Eurooppaa, Gordon huomauttaa.
Esitän hänelle monien ilmaan viskaaman selityksen saarimentaliteetista. Vaikuttaako brittien asenteisiin se, että he asuvat saarella?
– Ehkä. Se tekee meistä eristäytyneempiä. Katselemme muuta Eurooppaa hiukan eri tavalla.
Gordonin englantilaisuus ei silti saa häntä kannattamaan eroa EU:sta.
– Sen kanssa pelleileminen on vaarallista, hän sanoo erohankkeeseen viitaten.
– Me, yleisö, emme edes halunneet sitä, vaan konservatiivipuolue. Äänestys ei ratkaise asiaa.
Gordonkaan ei uskalla ennustaa, kuinka äänestyksessä lopulta käy.
Kun palaamme rantapolulta vierailijakeskukselle, kuvaaja Joel jää katsomaan kohti merta. Sumu on vähän hälvennyt, aurinkokin pilkahtelee.
Näkyykö tuolla Ranska?
Ehkä. Eikö se olisi toivon merkki?
