Pääkirjoitus

Stalinin haudoissa edelleen kaivettavaa – moni suomalainen kaipaa yhä tietoa sukulaistensa kohtalosta

Stalinin vainoissa menehtyneiden suomalaisten kohtaloissa on edelleen selvitettävää.

Stalin ei välittänyt vähemmistökansoista.
Stalin ei välittänyt vähemmistökansoista.
Kuva: skannattu

Stalinin vainoissa menehtyneiden suomalaisten kohtaloissa on edelleen selvitettävää.

Aihe on poliittisesti arka eikä perusteellinen tutkimus siksi ehkä onnistu ilman Venäjän johdon myötävaikutusta. Sitä kannattaa etsiä.

Vähemmistökansallisuudet eivät olleet Neuvostoliittoa vuosina 1924–53 johtaneen Josif Stalinin suosiossa. Vainoharhaisin hän oli valtakunnan rajoilla asuneita kansallisuuksia kohtaan, etenkin jos samaa väkeä oli kahta puolta rajaa.

Tähän joukkoon kuuluivat myös Neuvostoliiton suomalaiset. Niinpä tuhansien itärajan takana asuneiden suomalaisten elämä päättyi teloittajan luotiin tai aliravitsemuksiin ja sairauksiin työleireillä ja karkotuskohteissa.

Neuvostoliiton suomalaisten kohtaloista on tehty useita tutkimuksia. Työhön päästiin 1990-luvulla sen jälkeen kun Neuvostoliitto oli hajonnut. Silloin monet suljetut arkistot avautuivat, jopa turvallisuuspalvelu KGB:n arkisto hetkeksi.

Silti lukuisten suomalaisten kohtalo on selvitystä vailla. Monet suomalaiset Suomessa ja Venäjällä eivät edelleenkään tiedä, mitä heidän esivanhemmilleen tai sukulaisilleen tapahtui vainon vuosina.

Keskustelu aiheesta sai vauhtia toissa viikolla, kun toimittaja Unto Hämäläinen esitti Helsingin Sanomissa vetoomuksen, että valtiojohto myötävaikuttaisi virallisen tutkimuksen käynnistämiseksi.

Kun sekä presidentti Sauli Niinistö että pääministeri Antti Rinne (sd.) väläyttelivät vihreää valoa, Kansallisarkisto on päättänyt tehdä asiasta esiselvityksen. Siinä aiotaan luoda kuva siitä, missä Neuvostoliiton osissa suomalaisia ylipäätään oli. Karjalan ja Leningradin seudun ohella heitä oli esimerkiksi Azerbaidzhanissa, Kazakstanissa ja Siperiassa, myös vapaaehtoisesti.

Ennakolta hankalimmalta esteeltä vaikuttaa Venäjän hallinnon ja poliittisen johdon tuen saanti tutkimukselle. Stalinin kauden pimeä puoli ei ole Venäjällä kielletty puheenaihe. Samaan aikaan diktaattorin mainetta on Venäjällä pyritty kiillottamaan vetoamalla muun muassa siihen, että hänen johdollaan Neuvostoliitto kukisti natsi-Saksan.

Valitettavasti Venäjällä elää myös halu kirjoittaa historiaa uudestaan. Se on tullut viime aikoina näkyviin esimerkiksi Karhumäen lähellä Sandarmohissa, jossa on tuhansien Stalinin uhrien joukkohautoja.

Pari vuotta sitten alueelle ilmestyi Venäjän sotahistoriallisen seuran edustajia. Heidän tavoitteinaan on osoittaa, että Sardarmohiin olisi haudattu myös suomalaisten jatkosodan aikana teloittamia venäläissotilaita.

Asiaan perehtyneet riippumattomat tutkijat Venäjällä ja Suomessa ovat pitäneet oletusta epäuskottavana ja poliittisesti motivoituna.

Kiinnostavaa on, että sotahistoriallinen seura on perustettu presidentti Vladimir Putinin käskystä, ja seuran puheenjohtaja on Venäjän nykyinen kulttuuriministeri.

Todennäköisesti suomalaisten kohtalon selvittäminen kahden maan yhteistyönä vaatii suopeutta Venäjän ylimmältä johdolta. Professori Kimmo Rentola on arvioinut, että yhteistyöhön voidaan päästäkin, jos Venäjä voi olettaa, ettei ikävilläkään tutkimustuloksilla ryhdytä meillä elämöimään.

Se, päästäänkö lopulta yhteistyöhön, mittaa Suomen ja Venäjän suhteiden nykytilaa ja luottamuksen aitoutta.