Sotaorpoudesta vaiettiin vuosikymmeniä. Asia nousi laajempaan tietoisuuteen, kun alettiin perustaa sotaorpoyhdistyksiä eri puolille maata.
Ensimmäinen yhdistys perustettiin Lahteen vuonna 1999. Oulun seudun sotaorvot perustettiin 11.11.2002 ja yhdistys liittyi valtakunnallisen Kaatuneitten Omaisten liiton (KOL ) jäseneksi 2008. Tällä hetkellä liittoon kuuluu 48 toimivaa yhdistystä, ja niissä on yhteensä noin 6 000 jäsentä.
Valtakunnallinen sotaorpojen rekisteröintihanke käynnistettiin liiton toimesta 2010-luvun alkupuolella. Viime sodat jättivät jälkeensä 55 000 sotaorpoa. Elossa on arviolta vielä noin puolet. Valtakunnallisesti rekisteröityi 16 000, joista Oulun alueelta 620 sotaorpoa.
Rekisteröintihankkeen tuloksena maan hallitus myönsi 27.9.2013 kunnianosoituksen isänsä ja/tai äitinsä menettäneiden sotaorpojen arvokkaasta uhrauksesta isänmaan puolesta. Samassa yhteydessä myönnettiin oikeus käyttää rintaan kiinnitettävää sotaorpotunnusta.
Oulun seudun sotaorpojen jäsenmäärä nousi varsin ripeästi perustamisen jälkeen yli 300. Rekisteröintihankkeen myötä jäsenmäärä lähes kaksinkertaistui. Sotaorpojen keski-ikä on nyt 83 vuotta.
Luonnollisen poistuman, ikääntymisten ja sairauksien vuoksi yhdistysten jäsenmäärät ovat kääntyneet laskuun. Oulun seudun sotaorpojen jäsenmäärä on puolittunut alle 300 jäseneen, ja alentuva kehitys tulee jatkumaan tulevina vuosina.
Vertaistuen ja yhteisten kokemusten jakamisen merkitys on koettu tärkeäksi sotaorpoyhdistysten toiminnassa. Sotaleskien ja sotaorpojen määrä oli suuri. Suomeen syntyi uusi sosiaaliluokka, sotalesket lapsineen.
Sotaorpojen lapsuutta leimasi taloudellinen niukkuus. Lapsia opetettiin työntekoon, ahkeruuteen ja rehellisyyteen. Kova työnteko osaltaan vahvisti heikkoa itsetuntoa. Sotaorvoilla työ on ollut keskeinen selviytymiskeino.
Sotaorvot saivat huoltoeläkettä 17 ikävuoteen saakka. Ammatti- ja valtionkouluissa sotaorpous mahdollisti ilmaisen opiskelun. Tiedottaminen asiasta oli heikkoa, ja Oulun seudun sotaorpojen kautta rekisteröityneistä vain noin 30 prosenttia on saanut tukea kouluttautumiseen. Suurin osa suoritetuista opinnoista on koulutason tutkintoja.
Monet sotaorvoista joutuivat jättämään kotinsa ja lähtemään evakkoon tai sotalapsiksi ulkomaille. Jokaisella on henkilökohtainen tarinansa sota-ajan kauhuista.
Vaikeuksista huolimatta sotaorvot ovat selviytyneet elämästä kohtuullisen hyvin. Olemme saaneet elää vapaassa ja itsenäisessä isänmaassa. Näemme kohtalomme osana kansallista selviytymistä. Ymmärrys siitä ei kuitenkaan poista isän tai molempien vanhempien menettämisen kaipuuta. Kokemus seuraa meitä elämämme loppuun saakka.
Moni meistä on miettinyt, millaista elämä olisi ollut, jos isä olisi saanut elää? Äitien kohtalo oli myös karu ja koskettava. Monilla elämä edessä ja nuori avioliitto takana. He eivät kuitenkaan lannistuneet, vaan jaksoivat viedä elämää eteenpäin.
Elämme nyt sotasukupolven nopean poistuman aikaa. Sotaveteraanit ja lesket tulevat viimeiseen iltahuutoon. Sotaorvot, sotalapset ja evakot ovat jatkossa niitä väestöryhmiä, jotka voivat kertoa sodan henkilökohtaisista menetyksistä tuleville sukupolville.
Aidon kokemuksen välittäminen perinnetyön kautta on tärkeä tehtävämme. Vaikka sotaorpoyhdistysten toiminta on hiipumassa, jatkuu sodan perinteen ja muistojen vaaliminen Tammenlehvän perinneyhdistysten kautta. Perinnetyön uudelleen organisoituminen elää nyt käynnistymisvaihettaan.
Isäni kaatui Lapin sodassa Kemin Karihaaran taisteluissa. Jäin sotaorvoksi alle puolentoista vuoden ikäisenä. Siskoni syntyi kolme kuukautta Isän kuoleman jälkeen jouluaattona.
Pekka Perä
Oulu