Vuoden 1939 syksyllä alkoi kuulua ja näkyäkin kummia asioita, puistoihin kaivettiin sirpalesuojia, puhuttiin, että sota kai siitä taitaa tulla. Ville, joka oli tullut sotaväestä saman vuoden aikana sai määräyksen lähteä ylim. kertausharjoituksiin, sehän tietysti tarkoittikin todellisuudessa liikekannallepanoa. Kalle liittyi suojeluskuntaan ja joutui olemaan vartiointitehtävissä. Minullekin annettiin keltainen käsivarsinauha, jossa luki VSS, muistelen sen tarkoittaneen väestön siviilisuojelua. Sota syttyi marraskuun lopussa. Valoa ei saanut näkyä ikkunoista, meillekin laitettiin ikkunoihin pimennyspaperi. Alueen väestönsuojelupäällikkö tarkasteli illalla alueensa ikkunoita ja huomautti heti virheistä. Tuli sitten ensimmäinen ilmahälytys, ja kun alueella ei ollut minkäänlaista sirpalesuojaa, menimme läheiseen Pikkukankaan metsikköön. Ei tullut mitään pommitusta, mutta seuraus siitä oli että isä hommasi uuden asunnon, tällä kertaa Albin Ahon omistamasta talosta Asemakatu 33. Isä uskoi talon olevan turvallisen, koska se oli kivitalo ja kellarissa oma sirpalesuoja. Ei kumminkaan kovin turvallinen, joitakin parimetrisiä ropseja oli pantu kattoa tukemaan. Siinä asuessamme oli sitten se ensimmäinen pommitus Uudenvuoden päivänä 1940. Emme kuulleet mitään hälytystä, koneet pääsivät yllättämään. Kalevan mukaan noin 17 konetta, joista 1 ammuttiin alas. Kalle oli nähnytkin sen putoavan. Oli puolenpäivän aika, Anja oli laittamassa ruokaa, kun hän yhtäkkiä oli nähnyt n. 100 metrin päässä olevassa pihassa jonkun puun lentävän ilmaan. Silloin meille tuli kiire kellariin. Vasta siellä Anja huomasi puristavansa paistamisveistä kädessään. (Muuten, Anja-sisko oli taiteilija Hannu Väisäsen äiti). Rouva Turpeinen, jonka pihalle tuo pommi putosi, oli juoksemassa läheisen Vikkulan talon sirpalesuojaan ja sai surmansa oman kotinsa portilla. Myös 3 muuta naista kuoli ja oli myös useita haavoittuneita.
Lukijalta