Tuoreen omakotitaloasujan vuosi on vaiheikas ja täynnä yllättäviä käänteitä. Nyt, kun lumesta on viimein päästy, on puutarhanlaiton aika.
Mielikuvissa puutarha on tietenkin kukkea keidas, jonka marjat, vihannekset ja kasvikset kerätään kauniisti talteen. Purkit ja pullot on sievästi säilötty söpösti kalkilla tupsutellun kellarin puisille, itse 1800-luvulla rakennetuille hyllyköille. Oman puutarhan antimista saadaan nauttia talven paukkupakkasilla.
Todellisuus on tietenkin niin kolkko, ettei sitä viitsisi edes ajatella. Joka kevät sitä kylvää siemenet hyvässä uskossa. Tappaa ne vuosi toisensa jälkeen.
Päätyy ostamaan valmiit kukat kaupasta, että edes jotakin olisi. Ja tappaa nekin.
Ajattelee yrittää seuraavana vuonna paremmalla onnella ja istuttaa syksyllä sipuleita kevään iloksi. Keväällä toteaa, ettei yksikään sipuleista noussut.
Unohtaa kastella, unohtaa kitkeä, eikä täysin varmasti edes tunnista rikkaruohoa säilytettävästä kasvista. Nyppii pois kukat ja vaalii erehdyksessä roskakasvia.
Vaikeinta puutarhanhoidossa on, että perehtymättömän silmään kaikki kasvit näyttävät samanlaiselta heinältä.
Lienee tavallista, ettei jollakulla ole puutarhapeukalo paikoillaan, mutta kaikille ei ole suotu edes puutarhasilmää.
Kun onnetonta puutarhanhoitoa on takana parin kesän verran, on vähintäänkin oppinut sen, että laiminlyönti johtaa aina kuolemaan. Eri kasvilajien tunnistuksessa ja jaottelussa (hyvä / huono) auttaa kahden asian yhteys: joka innokkaimmin kasvaa ja tilaa valtaa, on todennäköisimmin rikkakasvi.
Se, joka on kitukasvuinen ja näyttää pian kuolevan, on lopulta hoitamisen arvoinen, kaunis ilmestys.
Yhtäkkiä puutarhanhoidon lomassa sukelletaan syvällisiin mietteisiin.
Puutarha tuntuu kuvaavan kaikkea elämää: kitke katkerin, vaali herkintä.