Monen jatkosodassa kadonneen kohtalo olisi jo heti sodan jälkeen selvinnyt omaisille, jos tieto olisi kulkenut.
Sotavankeudesta palanneiden suomalaissotilaiden kuulustelupöytäkirjoista ilmenee, että monen sotilaan kuolema esimerkiksi vankileirillä tai teloituksen uhrina oli suomalaisviranomaisten tiedossa, mutta näitä tietoja ei sodan jälkeisessä myllerryksessä toimitettu eteenpäin omaisille.
Tämä tiedon katkos tulee esille Reijo Nikkilän, Dmitri Frolovin ja Teuvo Alavan tiistaina julkistetussa teoksessa Rukiver! - Suomalaiset sotavangit Neuvostoliitossa (Edita). Kirja antaa runsaasti uutta tietoa suomalaisten sotavankien vaiheista.
Nikkilä kertoo kirjan johdannossa, että laiminlyönti tietojen välittämisessä huomattiin Sota-arkistossa säilytettävistä pöytäkirjoista vasta kirjan teon loppuvaiheessa. Hajaotannalla löytyi nelisenkymmentä semmoista kaatunutta, jotka ainakin virallisesti ovat tähän asti olleet kadonneiden kirjoissa.
Näitä tietoja on kertynyt etenkin puna-armeijan suurhyökkäyksen ensimmäisiltä viikoilta Karjalan kannakselta. Monet suomalaisryhmät saattoivat harhailla pitkään vihollisen selustassa. Monet sotilaat joutuivat vangeiksi, mutta monet myös kaatuivat väijytyksissä.
Sota-arkisto on järjestänyt jatkosodan sotavankiaineiston hyvään kuntoon vielä elossa olevien veteraanien, heidän omaistensa ja tutkijoiden käyttöön. Kohtuutonta kuitenkin on, ettei tietoja annettu omaisille lähes 60 vuotta sitten.
Nikkilä, Frolov ja Alava saivat pari vuotta näkyvää ja myönteistä julkisuutta sotavangeista kertovista kahdesta tv-dokumenttiohjelmasta. Nikkilä on tunnettu toimittaja ja dokumenttiohjelmien ohjaaja. Frolov viimeistelee väitöskirjaa sotavangeista. Alava on Sotavangit ry:n puheenjohtaja.
Korutonta kertomaa
Kirja on jatkoa näille tv-ohjelmille. Mukana on runsaasti uusia arkistotietoja ja kertomuksia sotavankien kohtaloista Neuvostoliitossa. Kirjassa esitetään venäläisten laatimia kuulustelupöytäkirjoja ja partisaanien raportteja teloituksista.
Alava kertoo myös oman tarinansa sotavankeusajasta. Kertomus on karu ja satuttava tilinpäätös 19-vuotiaan nuorukaisen sotaretkestä.
Alava palveli Lapin rintamalla kevättalvella 1944. Hän haavoittui taistelussa ja jäi vangiksi toivottamassa tilanteessa huhtikuussa 1944. Vihollisen partisaanijoukko kuljetti häntä ja hänen asetovereitaan pitkät matkat suksilla.
Alava kertoo, kuinka hän tuli todistaneeksi partisaanien julman tavan surmata oma vaikeasti haavoittunut sotilas. Tällä estettiin haavoittuneiden jääminen vihollisen käsiin ja tietojen kiristäminen heiltä.
Alava ei osannut edes pelätä, sillä hän oli varma, että hänet otetaan jossain vaiheessa joka tapauksessa hengiltä. Nälkä piinasi kaikkia vankeja. Alava kertoo, kuinka nälän tuoman heikkouden huomasi siitä, että jalat eivät enää kulkeneet. Ajatukset karkaamisesta osoittautuivat heti mahdottomiksi toteuttaa.
Alava oli kuitenkin niiden onnellisten joukossa, jotka kestivät koettelemukset ja välttivät kuoleman. Hän pääsi kotimaahan jouluna 1944.
Tiedonsaanti vaikeaa
Kirjassa on myös yli 4 000 nimen matrikkeli talvisodan ja jatkosodan suomalaisista sotavangeista. Luettelossa on mukana noin 760 sotilasta, joiden kuolemasta on varmistettua tietoa. Lapin sodan vangit eivät ole mukana, koska koko hankkeessa on keskitytty vain Neuvostoliitossa vankina olleisiin.
Matrikkeli ei ole täydellinen, eikä sitä ilmeisesti koskaan voi täydelliseksi saadakaan.
Arkistotietojen etsiminen ei ole kuitenkaan ollut kaikkien mieleen. Nikkilä kertoo, kuinka Tutkivan journalismin yhdistys antoi taannoin yhden vuosittaisista palkinnoistaan hänelle. Yhdistys perusteli palkintoaan sillä, kuinka "Nikkilä oli ovelampi kuin Venäjän arkistot".
Muutama päivä tämän pikku-uutisen jälkeen Nikkilän työhuoneesta katosivat kaikki Petroskoissa ja Tsherepovetsissa kuvatut kasetit. Pietarissa katosi myös kannettava tietokone.
Tuoreimmat viestit kertovat Nikkilän mukaan myös, että sotavankiaineiston saaminen Venäjän arkistoista on vaikeutunut. Asiakirjat, jotka työryhmälle annettiin Petroskoissa kaksi vuotta sitten, ovat tiettävästi jälleen lukkojen takana. Henkilöasiakirjojen salassapitoaika on nostettu 70 vuoteen.
"Oikeastaan on outoa, että lähes 60 vuotta sodan päättymisen jälkeen joudumme miettimään strategioita päästäksemme arkistoihin tutkimaan asiakirjoja, joiden avulla voi ratkaista lukuisten sodassa kadonneiden sotilaiden kohtalon, sotilaiden, joiden lähisukulaiset ovat eläneet vuosikymmeniä epätietoisuudessa", ihmettelee Nikkilä.