Emilyn.
Vanha rouva rollaattorilla ulkoilutti koiraansa läheisen järven rannalla.
Ohimennessäni sain tietää muun muassa hänen asuinpaikkansa, lastensa hiusten värin, miehensä sukujuuret Irlannissa ja koiransa terveysongelmat.
Lopetellessamme hän hymyili, ja kertoi vielä nimensä. Nice to meet you!
Tämä viime talven kohtaaminen yksinäisen rouvan kanssa oli ensimmäisiäni juuri muutettuamme ison meren toiselle puolelle.
Ihanan lämmin tunnelma ja ystävällinen rouva, jota kiinnosti myös minun kuulumiseni ja suomalaiset juureni.
Hiljalleen aloin päästä sisälle amerikkalaisten aloitteisiin puhua ventovieraille, small talkiin.
Vaikeneminen on ehkä Suomessa kultaa, mutta noloa ja kiusallista Amerikassa.
Opin hetkessä, että kysymys kuulumisista on harvoin todellinen keskustelunavaus ja siihen tulee vain vastata: ”Voin hyvin, kuinka sinä?”.
Vastaat kohteliaasti voivasi hyvin, vaikkei se pitäisikään paikkansa.
Niin kuuluu tehdä.
Tervehdyksenä tarkoitettuun kysymykseen tottumaton alkaa helposti tehdä syvääluotaavaa analyysia kuulumisistaan ja siitä amerikkalainen hämmentyy.
Kieltämättä joskus oli vaikea tulkita, oliko ystävällisyys aitoa vai päälleliimattua.
Kuka todella halusi ystävystyä ja kuka vain jutteli ollakseen kohtelias.
Suomalaista small talk voi ärsyttää.
Suomalainen puhuu, kun on asiaa ja moista ”turhan jauhamista” ei helposti omaksuta pureksimatta.
Täällä ei ole kiusallista istua bussissa toisen viereen tervehtimättä tai matkustaa kerroksesta toiseen hississä sanaakaan pukahtamatta.
Amerikassa on toisin.
Vaikka small talk saatetaan kokea täysin merkityksettömänä turhana taitona ja käytänteenä, ajattelen sen olevan lämmin kohtaaminen toisilleen tuntemattomien välillä.
Ihmisen aito kohtaaminen hymyjä tai sanoja vaihtamalla saa vaikenemisen sijaan aikaan vähintäänkin hyvän mielen.
Joskus voi olla hetken ystävä tuntemattoman kanssa.
Kuten Emilyn.