Helsingin Pihlajamäessä opiskelija-asuntolan kellarin hämärä pursuaa akustisista ja sähköisistä soittimista. Hajallaan olevan rumpusetin taakse seinälle on nostettu raihnainen balalaikka, ja tomeralla keinonahkapäällysteisellä penkillä makaa pystybasso.
Akustinen kitara on kuitenkin se instrumentti, jota Jaakko Laitinen on tullut hakemaan helsinkiläisen pienlevy-yhtiö Helmen ylläpitämästä treenikämpästä. Laitinen kohottaa kitaran ja alkaa revittää ikivanhaa slaavilaista kansanlaulua kumealla äänellä.
"Näitä lauluja ei voi esittää puolella sydämellä", tapaninpäivänä 2008 viimeisen keikkansa tehneen rovaniemeläisen Orkestar Business Class -yhtyeen laulajakitaristi tunnustaa.
Helsingissä viime syksynä itäeurooppalaisten kielten opiskelun aloittanut Laitinen kertoo, että hänen suomalaiselle solistille erikoinen laulutapansa on hioutunut nykyiselleen usean vuoden aikana. "Olen laulanut levyjen mukana, matkinut esikuvia ja myös kitkenyt selkeitä vaikutteita äänestä pois", hän paljastaa.
Orkestar Business Classin viime vuonna ilmestynyt ja ainokaiseksi jäänyt nimikkopitkäsoitto on kokonaisuus, jossa yhtye matkaa vapaasti ajassa ja paikassa ympäri Suomen ja Euroopan itäisten kolkkien läpi.
Yhtyeen Helsingissä nykyisin asuva ydinkaksikko, johon kuuluu Laitisen lisäksi hanuristi Marko Roininen, tekee lyhyen treenisession aikana tiukan syöksyn slaavilaisen musiikin värikkääseen historiaan.
"Keikkaohjelmistomme oli jo Orkestar Business Classin aikana musiikillinen sillisalaatti, jossa oli musiikkia monista maista ja erilaisista kulttuurillisista kerrostumista", Laitinen muotoilee.
Tarjottimelta löytyy itämaisella eksotiikalla romantisoivia vanhoja suomalaisia iskelmiä, venäläisiä mustalaisromansseja sekä alkuperäiskielellä esitettyjä lauluja useista Balkanin alueen maista.
"Suomalaisilla on vähän traumaattinen suhtautuminen kaikkeen entisestä itäblokista tulevaan musiikkiin, ja siksi noiden alueiden musiikkiperinteet ovat meille aika tuntemattomia", Laitinen uskoo.
Kiinnostus slaavilaiseen musiikkiin sai Laitisen jopa muuttamaan vuodeksi Unkariin. Hän kertoo, että Unkarin mustalaiset saattavat vanhoja lauluja tulkitessaan säestää esityksiään vaikkapa lusikoita maitotonkkaan paukuttamalla.
"Olin kerran Unkarissa asuessani poistumassa yhdestä ravintolasta Frankie Lato -nimisen mustalaisjazzviulistin keikalta, ja jäin eteisessä jammailemaan romanimiehen kanssa. Hän löi rytmiä takanaan olevasta ovesta, ja rallatteli melodioita siihen päälle."
Laitisen mielestä suomalaisen iskelmän melankolia on slaavilaisen perinnemusiikin surumielisyyteen verrattuna kovin alistunutta ja yksitoikkoista. "Balkanin alueen perinnemusiikissa hidas, surullinen biisi saattaa nopeutua loppua kohden tolkuttoman hurmioituneeksi spiraalikuvioksi, joka saa kuulijan itkemään ja nauramaan yhtä aikaa", hän kehuu.
Mustalaismusiikkiyhtye Hortto Kaalon musiikki ja Viktor Klimenkon 1970-luvun alun kasakkalaulut tärisyttivät sen verran Laitisen maailmaa, että hän ehti jopa kerran vakavasti miettiä, tulisiko hänen heittää kaikki aikaisemmin hankkimansa rokkilevyt roskakoriin.
"Yläasteella kuunnellun rockin ja Rauli Badding Somerjoen laulujen innoittamana etsiydyin kuuntelemaan Olavi Virran ja Tapio Rautavaaran tulkintoja, joiden kautta löysin lopulta vanhan venäläisen perinnemusiikin ja mustalaismusiikin", mies muistelee.