Tällä viikolla on puhuttu Kelasta eli Kansaneläkelaitoksesta ja Sitrasta eli Suomen itsenäisyyden juhlarahastosta. Ensimmäiseen haetaan uutta pääjohtajaa ja jälkimmäiseen valittiin perjantaina uusi yliasiamies.
Molemmat laitokset pyörittävät isoja rahoja. Sitran johtajavalinnassa mitattiin muun ohella poliittisen taustan omaavan henkilön sopivuutta, tai sopimattomuutta, tehtävään.
Kelan valinnassa yksi kysymys on, onko sen ykköspaikka yhden puolueen ikuinen poliittinen läänitys.
Suomen 50-vuotisen itsenäisyyden kunniaksi vuonna 1967 perustetun Sitran johtoon olivat loppuvaiheessa tarjolla entinen pääministeri ja kohta entinen EU-komissaari Jyrki Katainen (kok.) ja tulevaisuudentutkimuksen professori Markku Wilenius.
Kelan pääjohtajahaku päättyi tällä viikolla. Yksi, ja yksi vahvimmista, hakijoista on Oulun kaupunginjohtaja Päivi Laajala.
Laajalalla ei ole minkään puolueen jäsenkirjaa, mutta hänen on katsottu olevan lähellä keskustaa. Oulun kunnallispolitiikassa se on kyllä saattanut tuntua tuen lisäksi myös paineena.
Sitran yliasiamiesvalinta meni yllättävän tiukaksi poliittiseksi väännöksi. Tiukka äänestystulos 5–4 ei ole paras mahdollinen lähtökohta yliasiamieheksi valitulle Kataiselle. Tappio olisi ollut hänelle nolouden huippu.
Sitran johtajavalinnasta on käyty poliittista painia aiemminkin. Vuonna 2003 Sitran hallitus esitti tehtävään taloustieteen professoria Bengt Holmströmiä. Tuolloin keskustalaisen johtama hallintoneuvosto valitsi kuitenkin ex-pääministeri Esko Ahon (kesk.).
Ahon valinta taisi olla itse asiassa onnenpotku Holmströmille. Hänestä ei tullut Sitran yliasiamiestä mutta kylläkin Nobelin taloustieteen palkinnon saaja vuonna 2016, yhdessä Oliver Hartin kanssa. Olisiko palkintoa tullut, jos hän olisi jäänyt Sitraan?
Useille poliitikoille on vuosien varrella käynyt köpelösti, kun he ovat yrittäneet hakeutua leipätöistään muihin hommiin.
Monesti on käväissyt mielessä, pidetäänkö kovan luokan poliittista kokemusta enemmänkin haittana kuin etuna ja onko se oikein. Politiikassa olleen kylkeen lyödään monesti aiheettomasti häpeätahra.
Esimerkiksi Aho ei kelvannut 1990-luvun lopulla Suomen Pankin johtokuntaan. Presidentti Tarja Halonen veti omaa nimityslinjaa eikä nimittänyt sinne ex-pääministeriä ja presidentinvaalin vastaehdokastaan.
Professori Wileniuksen pätevyyttä ei varmaan kiistä kukaan. Koska pienen kansakunnan resurssit ovat rajalliset, voi kuitenkin kysyä, olisiko niitä käytetty oikein, jos ei olisi valittu entistä pääministeriä ja EU-komissaaria.
Kataisen valinta on helppo tulkita poliittiseksi. Yhtä lailla hänen valitsematta jättämisensä olisi voinut tulkita poliittiseksi kostoksi miehelle, joka arvostelijoiden mielestä lähti kesken pääministerikauden lipettiin Brysselin lihapatojen ääreen.
Kela on Sitran lailla eduskunnan valtapiirissä. Sodan jälkeen käytännössä jokaikinen pääjohtaja on ollut maalaisliittolainen tai keskustalainen.
Eläkkeelle jäävällä pääjohtajalla Elli Aaltosella ei ole keskustan jäsenkirjaa, mutta hän on kutsunut itseään "alkiolaiseksi keskustalaiseksi".
Laajalan kannalta asetelmaa helpottaa se, ettei eduskunnan 1. varapuhemies Tuula Haatainen (sd.) hakenut virkaa. Demarien pääehdokas on Kuntaliiton varatoimitusjohtaja Hanna Tainio.
Keskustan ex-puheenjohtaja Juha Sipilä (kesk.) esitti jo oppositiosta, että poliittisista virkanimityksistä tulisi luopua. Näin ei silti käynyt hänenkään hallituksensa aikana. Pääministeri Antti Rinne (sd.) ei ole tällaista edes esittänyt.
Poliittisista virkanimityksistä luopumista on helppo luvata, etenkin oppositiossa. Kun hallituksessa tarjoutuu mahdollisuus nimittää oman puolueen jäsen, houkutuksesta on vaikea kieltäytyä.
Niin se taitaa olla: niin kauan kuin on politiikkaa, on myös poliittisia virkanimityksiä. Oikein ei olisi sekään, että jäsenkirja olisi pätevän valinnan este.
Jos on ammatillisesti pätevän lisäksi poliittisesti sopiva, pelkästään pätevä voi hävitä. Näin taisi käydä Suomen itsenäisyyden juhlarahastossa. Katsotaan, miten käy Kansaneläkelaitoksessa.