Sinut surun kanssa

Marjaana Koistinen menetti miehensä syövälle, mutta elämäniloaan hän ei kadottanut.

OULU
Marjaana Koistinen kertoo, että sureva ihminen ei ole oma itsensä. Nyt neljä vuotta leskeytymisen jälkeen hän kokee olevansa sinut itsensä ja surun kanssa.
Marjaana Koistinen kertoo, että sureva ihminen ei ole oma itsensä. Nyt neljä vuotta leskeytymisen jälkeen hän kokee olevansa sinut itsensä ja surun kanssa.
Kuva: Niina Hentilä

– Olisin vain niin toivonut, että poikien ensimmäinen ainutlaatuinen kokemus olisi ollut oman esikoislapsen syntymän ihme.

Oululainen Marjaana Koistinen istuu keittiönpöydän ääressä. Hän pystyy jo puhumaan neljän vuoden takaisista tapahtumista ilman suurempia tunnekuohuja, vaikka välillä silmät täyttyvätkin kyynelistä.

Marjaana muutti Ouluun työn perässä 1980-luvun lopulla. Aluksi hän ajatteli luovansa vain uraa, mutta pakotti lopulta itsensä viihde-elämään.

– Arinan parketilla tapasin sitten miehen, jolla oli kaksi vasenta jalkaa.

Marjaana oli tanssinut nuorempana paljon, mutta kun Tauno tuli kuvioihin, tanssiminen jäi.

– Meillä oli molemmilla samankaltaiset kohtalot. Olimme molemmat leskiäidin toiseksi nuorimpia lapsia isoista perheistä. Jotenkin meillä synkkasi alusta lähtien.

Tauno halusi isäksi niin pian kuin mahdollista, ja vajaa kolme vuotta ensitapaamisesta perhe täydentyikin pienellä pojalla. Toinen poika syntyi 2,5 vuotta myöhemmin.

Valtava shokki

Vuonna 2006 poikien ollessa 13 ja 11 vuotta Marjaana huomasi, ettei kaikki ollut kohdallaan. Taunon persoona muuttui vaikeaksi ja hänellä oli toistuvia migreenikohtauksia. Diagnoosiksi paljastui aivolymfooma, imusolmukesyövän harvinainen muoto.

Ennusteet eivät olleet hyvät.

– Se oli kova paikka. Kun vakava sairaus muuttaa perheeseen, se on valtava shokki.

Hyvin pian hoitojen aloituksesta mies muuttui kuitenkin takaisin omaksi itsekseen. Sytostaattihoidot tepsivät, ja syöpä saatiin taltutettua.

Riemu ei ollut kuitenkaan pitkäikäinen. Heti ensimmäisessä kontrollissa, kolme kuukautta parantumisesta, syövän huomattiin uusiutuneen.

Toisella kertaa hoidot eivät enää tehonneetkaan samalla tavalla, ja vaihtoehdot olivat vähissä. Tauno pääsi kokeelliseen BBBD-hoitoon, jonka avulla sytostaatit saatiin aivoja suojaavan veri-aivoesteen läpi aivokudokseen.

Marjaana oli tuolloin vuorotteluvapaalla ja toimi miehensä omaishoitajana.

– Vaikka hoidot etenivät suunnitellusti, menettämisen pelko oli koko ajan läsnä. Mitään emme kuitenkaan salanneet lapsilta. Keskenämme puhuimme kaikki asiat – vaikeimmatkin.

Hurjalta kuulostava hoito alkoi kaikkien helpotukseksi purra, ja vuonna 2008 Tauno sai terveen paperit.

– Hommasimme uuden, isomman harrikan, jolla ajelimme Pohjois-Suomessa ja Norjassa. Suhtautuminen aikaan muuttui. Emme enää ajatelleet, että ”sitten kun jäämme eläkkeelle”, vaan rupesimme elämään tässä hetkessä.

”Tässä ei käy välttämättä hyvin”

Vuonna 2013 oli Marjaanan vuoro sairastua syöpään. Hänellä todettiin hidaskasvuinen lymfooma, joka saatiin sytostaateilla aisoihin.

Kunnes sitten reilun vuoden päästä, juuri kun Marjaana oli jotenkin toipunut omista hoidoistaan, Taunolle tuli lasiaisen samentumia – samoja oireita, joita esiintyi ensimmäiselläkin sairastumiskerralla. Syöpä oli tullut takaisin 88 terveen kuukauden jälkeen.

– Silloin aavistimme, että tässä ei välttämättä käy hyvin.

Ensimmäisen ja toisen syöpäkierroksen aikana Marjaana kirjoitti päiväkirjaa, josta hän myöhemmin koosti Kunnes pimeä antaa periksi -kirjan.

– Pystyin kirjoittamaan, kun toivo oli läsnä. Viimeisen kierroksen aikana ei enää ollut sanoja.

Oli kiirastorstaita edeltävä keskiviikko, kun Tauno käveli rollaattorin avulla sairaalaan. Lauantaina hänellä ei ollut enää liikuntakykyä, ja 2. pääsiäispäivänä tuli tieto, että hoitoja ei enää jatketa.

Vielä saman viikon perjantaina 11-vuotias lapinkoira Topi herätti Marjaanan yöllä levottomalla liikkumisellaan.

Aamulla sairaalasta soitettiin, että Taunon kunto oli romahtanut yöllä kolmen aikaan – samaan aikaan, kun koira oli herättänyt Marjaanan.

Seuraavana päivänä, koko perheen läsnä ollessa, Tauno nukkui pois.

– Koskettavinta oli, että saimme olla koko perhe läsnä. Kuolinhetki oli kaunis. Aurinko paistoi ikkunasta sisälle ja valaisi Taunon kasvot. Oli kuin suupielet olisivat nousseet hymyyn, kun hän hengitti viimeisen kerran.

Tällä hetkellä Marjaana kokee, että mukavat muistot ovat päällimmäisenä mielessä. Ei enää suru, viha tai katkeruus.

– Mitään ei jäänyt sanomatta.

Marjaana on alkanut taas tanssia 25 vuoden tauon jälkeen.

– Leskeksi jäätyä täytyy rakentaa koko identiteetti uudestaan. Nyt koen, että alan olla sinut itseni kanssa ja osaan nauttia tällaisesta elämästä.

Tekstejä rakastavan Marjaanan mielestä Tommy Tabermannin runoon kiteytyy kaikki oleellinen elämästä.

Joka ei koskaan

putoa raiteilta

ja mene rikki

jatkaa aina samaa rataa

ja on turvassa

suurelta murheelta

ja suurelta onnelta.