Liekö autosuunnittelija Harley Earl tiennyt mitä aloitti piirtäessään vuoden 1948 Cadillac-konseptin perään pikkuruiset siivennysät. Hävittäjälentokoneesta innoituksensa saaneet lennokkaat muodot villitsivät amerikkalaisen yleisön ennennäkemättömällä tavalla ja 50-luvun lopulle tultaessa jokaisen itseään kunnioittavan autonvalmistajan mallistossa komeili hulppeita siipiautoja.
Cadillac 1959:stä tuli tuon ajanjakson huippumalli, josta ei onnellinen ostaja nykypäivänä helposti luovu, jos jostain sellaisen näppeihinsä saa. Niin on päättänyt myös Mika Tapio omasta Coupe de Villestään.
"Tätä en myy! Ostin Cadillacin 1986 ja se saa sitten aikanaan siirtyä isältä pojalle".
Tapion palo Cadillacia kohtaan alkoi jo lapsena. Amerikanautojen kokoontumisissa lähes kuusimetrinen, kromin painosta notkuva siipiauto oli ylitse muiden.
"Sitten, kun uustuontiautoja sai alkaa 80-luvun puolella tuoda, niin nöyränä poikana sitä oltiinkin pian pankinjohtajan luona laina-asioilla. Siihen aikaan nämä pelit olivat suhteessa vielä hintavampia kuin nykyisin ja Cadillac oli kolme kertaa kalliimpi kuin entinen autoni".
Auton 390 cid, eli 6,4-litrainen V-8 on sama kuin ostohetkellä. Koneen jatkeena pyörivä 4-vaihteinen automaatti välittää voiman valkosivurenkaille, jotka kantavat auton ruhon mahtavaa 2 600 kilon painoa. Äärimmäisyys vaatii veronsa.
"Kyllä tällä kuitenkin 15 litraan satasella maantiellä pääsee".
Viimeinen mohikaani
Siipikauden edetessä kriittiset kannanotot koristeisiin voimistuivat. Moni piti siipiä rumina ja turhana painolastina. Valmistajat yrittivät keksiä surkuhupaisiltakin kuulostavia perusteita siipien olemassaololle, kuten niiden erinomaiset aerodynaamiset ominaisuudet. Karu tosiasia oli, että loppujen lopuksi siivet olivat täysin hyödyttömät - muoti, jonka suosio oli loppumaisillaan.
60-luvun alkuvuosina suurin osa kilpailijoista hylkäsi nopeasti siivekkeet, joita olivat alun perinkin inhonneet. (Ehkäpä, koska eivät olleet keksineet niitä itse) Cadillac piti kuitenkin sitkeänä sissinä pintansa ja vuosimallin '62 muodoissa oli yhä sitä lennokasta jotakin.
Hannu Oivo unelmoi myös kauan. 25 vuotta ilman jenkkiautoa sai riittää miehelle ja 2002 hän alkoi etsiä toden teolla omaansa.
"Auto löytyi sitten puolivahingossa Savosta. Edellinen omistaja oli ajanut tällä vain muutaman lenkin, sitten se oli seissyt tallissa kymmenen vuotta käyttämättömänä".
Rantabulevardit mieleen tuova avomalli on aikanaan tuotu Savoon Teksasista, mistä todistaa myös yksinäisen tähden valtion tarra tuulilasissa. Oivo kertoo ostaneensa auton nautiskeltavaksi remontoinnin ja räpläämisen sijaan. Cadillac oli hyvä valinta ei vain aihion hyvän kunnon, vaan myös loistavan varustelun ansiosta. Caddyssä kun sattuu olemaan vakiona sähköiset ikkunat, tuolin ja katon säätö ja kaiken maailman tehostimet.
"Vain kattoluukku ja keskuslukitus puuttuvat", Oivo lausahtaa. Kaikkea ei voi sentään vaatia.
Oivo kiittelee sekä American cars club -kerhoa, josta aina löytyy innokkaita mekaanikkoja että perhettä, joka on ollut harrastuksessa jopa innokkaasti mukana.
"Eihän tästä mitään tulisi, jos kotiväki ei olisi suopeana".