Tamminiemi 13.5.1970. Kokoomuksen puheenjohtaja Juha Rihtniemi yllättää presidentti Urho Kekkosen ja ilmoittaa, että hän on valmis muodostamaan kansanpuolueiden tuella porvarillisen vähemmistöhallituksen. Ajatus ei sovi Kekkoselle, joka lausuu tunnetut sanansa: "Tepäs olette pirun rohkea mies."
Myöhemmin käy ilmi, ettei Juha Rihtniemen nimeä liitetä koskaan Suomen tasavallan pääministeriluetteloon.
Kekkosen sanat palautuvat väkisinkin mieleen, kun lukee Suvi-Anne Siimeksen kirjaa "Politiikan piilokuvat". Siimes nostaa esiin kirjassaan politiikan kulissien takaisia asioita tavalla, jota Suomessa ei ole totuttu tekemään. Maan poliittiseen kulttuuriin on leivottu kirjoittamaton sääntö, etteivät poliitikot paljasta kirjoissaan päiväkohtaisista asioita kulissien takaa. Ne kuuluu säästää muistelmiin, jotka kirjoitetaan vuosia myöhemmin.
Siimes on yhä ministeri ja kuuluu vasemmistoliiton puheenjohtajana Paavo Lipposen hallituksen sisäpiireihin. Se ei ole estänyt häntä valottamasta hyvin kiinnostavalla tavalla elämää Lipposen hallituksessa. Siimeksen Soneraa koskevasta paljastuksesta on jo kirjoitettu lehdissä kissankokoisin otsikoin. Siimes joutui Sonera-paljastuksessaan tilille heti torstaina eduskunnan kyselytunnilla ja perjantaina talousvaliokunnassa, joka harkitsee nyt, kutsuuko se Lipposen ja valtiovarainministeri Sauli Niinistön uudelleen kuultavakseen. Oikeuskansleri Paavo Nikulakin on joutunut vastaamaan kiusallisiin kysymyksiin, miksi hän ei ottanut huomioon tietoja, joita Siimes jätti hänelle omassa vastauksessaan.
Siimes sanoo kirjassaan, että talouspoliittisessa ministerivaliokunnassa yritettiin hakea jäkikäteishyväksyntää Soneran umts-kaupoille 6.2. ja 4.9.2001. Hän tarkoittaa silloista liikenneministeriä Olli-Pekka Heinosta, joka on vakuuttanut Nikulalle, ettei hän ole ollut koskaan tilaisuudessa, jossa olisi käsitelty tai otettu kantaa Soneran umts-asioihin. Nikula on sanonut, että oikeuskanslerinviraston selvityksessä haettiin vastausta kysymykseen, oliko umts-kaupat hyväksytty etukäteen hallituksessa. Se, mitä tapahtui jälkikäteen, kuuluu Nikulan mukaan talousvaliokunnalle.
Siimes on kirjoittanut kirjansa hyvin henkilökohtaisesti. Se on kaukana varsinaisesta politiikan paljastuskirjasta. Paljastukset putkahtavat ohimennen esiin suuresta tarinasta. Kirja on henkilökohtaisten tuntojen tilitys ja poliittinen curriculum, josta käy ilmi, miten ja miksi Helsingin Malmilla kasvanut nuori naisekonomisti nousi raketin lailla Suomen politiikan huipulle ja istahti käytännöllisesti katsoen ilman minkäänlaista vakavaa poliittista taustaa valtion mustan virka-auton takapenkille.
Hän oli jo ministeri, kun joutui ensimmäisen kerran elämässään seuraamaan eduskunnan täysistuntoa. Television vaalikeskusteluunkin hänet tempaistiin pystymetsästä 1995. Hän ei tuntenut ainoatakaan keskustelijaa tai toimittajaa entuudestaan. Televisiossakin hän esiintyi tuolloin ensimmäisen kerran elämässään. Hänet keksittiin ohjelmasta Vasemmistoliiton varapuheenjohtajaksi kesällä 1995, ja siitä asemasta hän ponnisti puheenjohtajaksi 1998.
Siimes on ollut Vasemmistoliitolle aarre ja muille puolueille harmin paikka. Siilitukkainen Siimes loistaa televisiossa ja käyttää taitavasti hyväkseen myös printtimediaa. Ilman Siimeksen valovoimaisuutta Vasemmistoliitto olisi varmaankin jo saanut antaa periksi vihreille taistelussa maan neljänneksi suurimman puolueen asemasta.
Politiikan piilokuvat on epätavallinen poliitikon kirjaksi, mutta myös sen kirjoittaja on outo lintu politiikassa. Siimes ei halua sovittautua politiikan valmiisiin muotteihin. Hän paljastaakin heti esipuheessaan, että hän etsii kirjassaan vastausta siihen, miksi politiikka tuntui hänestä "aika ajoin oudolta".
Juuri tuo haluttomuus sopeutua poliittiseen kulttuuriin, politiikan vanhoihin toimintakaavoihin ja onttoon retoriikkaan on sävyttänyt Siimeksen ministerikautta hyvässä ja pahassa. Siimes on koettu ainakin ajoittain omassa puolueessaan, hallituksessa ja SAK:laisessa ammattiyhdistysliikkeessä vastarannan kiiskeksi. Kun hän on poistunut paikalta, monet muutkin hiukset ovat olleet pystyssä.
Mutta juuri tuossa erilaisuudessa on myös hänen voimansa. Hän ei erotu politiikkaa hallitsevasta ukkokööristä vain ulkoiselta olemukseltaan vaan myös ajatuksiltaan. Siimeksellä on vahva pointti, kun hän perustelee sitä, miksei hän ole sopeutunut kiltisti yhteisiin päätöksiin. Siimes sanoo, että jos hänen pitää kantaa vastuu hallituksen päätöksistä, hän ei hyväksy sitä, jos Lipponen ja Niinistö ovat sopineet asiat ennalta hänen selkänsä takana.
Siimeksen kirjasta käy ilmi, ettei myöskään ulko- ja turvallisuuspoliittinen valiokunta ole sellainen epävirallinen valmisteleva ja keskusteleva elin kuin millaiseksi se on mielletty ja tarkoitettu. Presidentti Tarja Halonen ja valiokunnan jäsenet ovat kokoontuneet sinne mittailemaan keskinäistä jäykkyyttään. Todellisia päätöksiä on tehty ainakin silloin tällöin SDP:n värisuoralla Lipposen, ulkoministeri Erkki Tuomiojan ja Halosen kesken.
Siimeksen kirjan paljastukset saanevat Lipposen ja monen muun ministerin sekä aikalaispoliitikon posket kuumottamaan. Siimes saa varautua siihen, että kirja ajaa hänen asiaansa, mutta vain suuren yleisön keskuudessa.
Poliittinen valtaeliitti saattaa tuntea viehtymystä kääntää hänelle selkänsä jossakin vaiheessa, kun siihen tulee mahdollisuus. Vaalien jälkeen voi tulla. Siimes on ottanut suuren poliittisen riskin antaessaan tajunnanvirtansa juoksuttaa kynäänsä. Moni poliitikko Mauno Koivistosta ja Johannes Viroalaisesta lähtien on paljastanut kirjoissaan paljon suurempia saloja, mutta vasta jälkikäteen.
Pirun rohkea nainen tuo Siimes.