Mies on pieni. Uimahousut jalassa ja hyvin saunotettuna 60 kiloa.
Pienen miehen harteille on lastattu paljon: suomalaisen painin tulevaisuus. Onneksi Jarkko Ala-Huikun hartiat ovat väkevät, voimaa niissä on kuin keskisuuressa pitäjässä.
Ala-Huikku marssii Suomi-kyltin takana kohti olympiamolskia. Oikeastaan hänen pitäisi marssia kyltin edessä, sillä ilmajokinen on Suomen ainoa painija Pekingissä. Perinteisen menestyslajin maine ja kunnia ovat yhden kortin varassa.
"Paljon on pelissä", Suomeen jätetty päävalmentaja Mikael Lindgren sanoi muutama viikko sitten. Viime vuosikymmenellä arvokisamitaleja vääntäneet jermut ovat kuka mistäkin syystä hypänneet molskilta pois. Ala-Huikku on uuden sukupolven airut.
Enää ei voi laskea "varmoja" mitaleja yli-hannukseloiden ja ahokkaiden varaan. He ovat osa lajin kunniakasta historiaa.
Mies mäessä
Ala-Huikku astuu molskille, kättelee tuomarin ja läiskäisee kättä itseään hontelomman kirgisialaisen Ruslan Tiumenbajevin kanssa. Ensimmäinen erä Suomen painin materian ja hengen puolesta voi alkaa.
Pekingiin suomalainen paini sai valmistautua niiden onnellisten lajien joukossa, jotka Olympiakomitea nosti erityistuen piiriin. Jo yhden painijan kokoiseksi jäänyt minijoukkue oli takaisku järjestelmälle. Kisat ilman mitalia olisivat järkytys.
"Suomessa on niin nurinkurinen ajatusmalli, että tuki otetaan pois, jos menestystä ei tule. Jossakin muualla se menee juuri toisin päin - autetaan miestä mäessä", päävalmentajaa tuuraava valmentaja Juha Lappalainen sanoo.
Menestys näyttää olevan tiukassa. Kirgisian mies on ensimmäisen erän lopussa kääntää Ala-Huikun selälleen. Vieras vie erän nimiinsä.
Imagotappio
Suomalainen painikin on kellahtamassa selälleen - tai ainakin joutumassa tuskanpunaiseen siltaan. Sen trikoissa ovat kiinni muut lajit.
Painin imago ei ole kunnossa. Laji on kuin huomaamatta menettänyt harrastajia; nuoriso pelaa mieluummin kiekkoa, jalkapalloa tai salibadyä. Paini vetää hyvin enää Etelä-Pohjanmaalla.
Olympiamitali tekisi imagolle ihmeitä. Nyt sitä on turha odottaa, sillä painihallin keskimatolla Kirgisian mies ponnahtaa juuri Ala-Huikun hyppysistä ylös ja kuittaa erä- ja otteluvoittoon tarvittavan pisteen. Tiumenbajevissa taitaa olla arkun naulaajan vikaa, sillä ennen loppuvihellystä Suomen painijoukkuetta pyöräytetään vielä kolmen pisteen edestä.
Valmentaja Lappalainen nojaa molskiin kädet ristissä. Hänen takanaan ex-painija ja joukkueen lääkäri Tuomo Karila on vetänyt kädet puuskaan. Enää ei ole tehtävissä mitään. Turpiin tulee niin, että tukka heiluu.
"Olympiamitalin jälkeen on aina ollut hirveää tunkua saleille. Saa nähdä, miten nyt käy", Lappalainen sanoo.
Mitään ei voinut
Jarkko Ala-Huikku marssii suoraan pukukoppiin. Mieli on maassa.
Ihmisten ilmoille lyöty ja murjottu painija tulee vasta, kun on täysin varmaa, että tie näissä kisoissa on pystyssä.
Pää on painuksissa, katse harhailee painihallin valkoisissa seinissä ja ääni hiljainen. Pohjalainen uho on pois.
"Mikään ei onnistunut", painija mutisee.
Ala-Huikkua harmittaa, että päästi Kirgisian kaverin nousemaan mattopuolustuksesta ylös, vaikka juuri se tiedettiin miehen salaiseksi aseeksi.
"Ei vain voinut mitään."
Entisen itäblokin maista tulee koko ajan vain enemmän ja enemmän näitä tiumenbajeveja, joille ei voi mitään, jotka nousevat väkisin ylös. Maapallon sillä laidalla paini elää ja voi hyvin.
Jarkko Ala-Huikku on sanottavansa sanonut. Pieni mies poistuu nurkan taakse katse tiukasti lattiassa. Siinä menee suomalainen paini.