Sei­väs­hyp­pää­jä Pentti Ni­ku­las­ta tuli kan­san­suo­sik­ki – "A­jat­te­lin, että vielä tulee päivä, kun rimaa ei tar­vit­se minun vuok­se­ni laskea"

Pentti Nikulan kilpauran aikaan 1960-luvulla suomalainen urheilija kävi töissä. "Kun huippu-urheilu on ammattimaistunut, harjoittelumäärät meidän päivistämme ovat kasvaneet varmaan kahdella kolmasosalla."

Kuva: Samuli Ikäheimo

Seiväshypyn entisen maailmanennätysmiehen Pentti Nikulan taival mielilajinsa parissa alkoi ohdakkeisesti.

Noin kymmenvuotias somerolaispoika oli vielä muutamaa vuotta vanhempia kavereitaan heiveröisempi.

– Kun olin muita nuorempi, rimaa piti takiani aluksi laskea. Ajattelin, että vielä tulee päivä, kun sitä ei tarvitse minun vuokseni laskea.

Päivä koitti viimeistään juhannusaattona 22. kesäkuuta 1962. Nikula hyppäsi tuolloin Kauhavalla maailmanennätyksen 494.

Vuorokautta myöhemmin hän oli ylittää haamurajan senttejä vielä korkeammalta.

– Saarijärven juhannuskisoissa viisi metriä oli todella hilkulla. Ne kilpailut jäivät mieleen myös siitä, että menimme illalla tansseihin, joissa lauloi Eila Pienimäki.

Hauska yksityiskohta:Vanhan veräjän luona -hitistään tunnetun Pienimäen aviomies oli amerikkalainen seiväshyppääjä John Cramer.

Viiden metrin rajan Nikula puhkaisi seuraavana talvena hallikisoissa Nastolan Pajulahdessa. Hän ylitti ensin uuden ME:n 500, sitten 505 ja huipensi ikimuistoisen päivänsä ennätystulokseen 510.

Tulosparannuksen taustalla oli Euroopassa uuden lasikuituseipään kehitys. Perinteisen terässeipään Yhdysvalloissa jo vuosia aiemmin syrjäyttänyt lasikuituversio vaati toisenlaista hyppytekniikkaa, eikä lasikuituseipäitä ollut aluksi helposti saatavilla.

– Silloin ei vielä oikein osattu hypätä lasikuidulla. Käytössäni oli alussa jäykkyydeltään 160 paunan seiväs. Tulokset paranivat, kun sain käyttööni 165-paunaisen, edellisenä vuonna Euroopan mestaruuden Belgradissa voittanut Nikula muistelee.

Vuoden 1962 ansioteoistaan hänet valittiin Vuoden urheilijaksi ja äänestettiin suosituimmaksi suomalaiseksi.

– Seiväshyppy oli tavallaan aika uusi juttu, ja se veti kansaa urheilukatsomoihin. Onneksi omat jalat pysyivät maassa eikä menestys noussut tukkaan.

Vähänkään korkeampia paikkoja kammoavalle seiväshyppy on yleisurheilulajeista puhtainta extremeä. Vielä enemmän kuin korkeuksiin nousu rämäpäisessä lajissa luonnetta kysyy vauhtijuoksu, sen loppuun saakka vieminen.

– Vauhtia ei saa vaistomaisestikaan höllätä muutama metri ennen seipään kuoppaan vientiä. Sergei Bubka oli vauhtijuoksussa omaa luokkaansa. Hän uskalsi viedä juoksun loppuun.

Varsinkin suomalaiset miesseiväshyppääjät ovat tarkkailleet lajin kehitystä 2000-luvulla kerrosta maailman huippuja alempaa. Menestys on ollut olematonta.

– Jotain miestemme hyppäämisestä puuttuu. Edes pelkät sentit eivät kerro, kuinka kaukana maailman huipulta lopultakin olemme.

Naisten puolella ilme on pirteämpi. Jalkavaivoistaan toivottavasti lopultakin toipunut Wilma Murto harjoittelee päätoimisesti ulkomailla, ja häntä kirittävät kotimaassa ainakin kokenut Minna Nikkanen ja Saga Andersson.

Nikkanen vie eteenpäin somerolaista seiväsperinnettä vuosikymmenten takaa.

– Somerolta on aina tullut seiväshyppääjiä. Minun aikanani Suomen eturivin hyppääjiä olivat Nyströmin veljekset Kauko ja Keijo, Nikula kertoo.

Hän on yhä innokas liikkuja.

– Pyrin jäätilanteen mukaan käymään pilkillä kolme kertaa viikossa. Sitten hiihdän ja metsästän. Hirvi tuli kaadettua viime syksynä.