Uima-altaalla raikui nauru, sellainen perussuomalainen räkätys, joka saa voimaa vahingonilosta ja säälistä. Että joku voi olla noin tyhmä.
Tällä kertaa tyhmä oli ystäväperheen rouva, joka otti osaa meidän miesten suurta asiantuntemusta pursuavaan keskusteluun illalla alkavan jalkapallon MM-kisojen lopputurnauksen marssijärjestyksestä. Raukka-parka, mitään jalkapallosta tietämätön naisihminen, ilmoitti liputtavansa Paraguayn mestaruuden puolesta.
"Eihän niiden mestaruuteen usko edes paraguaylaiset itse", me miehet ivaisimme ja jatkoimme pohdiskelua Englannin taiturimaisten keskikenttäpelaajien oikeasta roolituksesta ja siitä, miten Italian vanhat herrat innostuvat ihan varmasti, kun panoksena on MM-pokaali.
Paraguayn fani passitettiin hakemaan jääkaapista kylmää juotavaa.
Koko kolmikon kisat ovat olleet paketissa jo hyvä aikaa, mutta pisimmälle urakoi Paraguay. Paikka puolivälierissä oli Paraguaylle melkein kuin mestaruus. Ystäväperheen rouvalle se oli, jälleen kerran, sulka hattuun ja ansaittu tilaisuus pieneen hymähdykseen: "Se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa."
Viimeistä viikkoaan vetelevät MM-kisat ovat tarjonneet poikkeuksellisen paljon muhevia yllätyksiä. Kolmen kisaviikon aikana kisaveikkauslappuja on lennellyt roskiin tavallista tiuhempaa tahtia, ja syvällä rintaäänellä perinteisten jalkapallomaiden menestyksen puolesta puhuneet ovat joutuneet syömään sanojaan.
Hyvä näin, sillä yllätykset ovat urheilun suola.
Vielä edessä olevien mestaruusjuhlien lisäksi kisoista jäävät elämään muiden muassa Ranskan tähtisikermän kompastuminen omiin jalkoihinsa, puolustavan mestarin Italian ponnettomat yritykset saada palloa maaliin, Brasilian nöyrtyminen ennen mitalipelejä ja Argentiinan tähtipelaaja Messin nollaa kirkuva maalisaldo.
Urheilun draamaa on tullut kotisohville koko rahan edestä.
Kisoja on jäljellä kuusi päivää ja neljä ottelua. Kuluneet kolme viikkoa ovat opettaneet, että kovin kovaan ääneen ei taida kannattaa puhua siitä, minkä maan pelaajat nostelevat sunnuntaina himoittua mestaruuspokaalia.
Vedonlyöntitoimistot liputtavat tiistain välieräparista Uruguay--Hollanti loppuotteluun Hollannin oranssipaitoja. Keskiviikon välierässä Saksa--Espanja vaaka kallistuu kevyesti Espanjan puolelle.
Pitäisikö uskoa asiantuntijoita vai sitä vanhaa totuutta, jonka mukaan jalkapallo on peli, jossa pelataan 90 minuuttia ja lopulta Saksa voittaa?
Vai pitäisikö sittenkin soittaa ystäväperheen rouvalle ja kysyä, kenen puolesta lyödä vähäiset roponsa likoon? Se voisi olla viisautta.