Suomen politiikkaan on vakiintunut hyvä ja terve periaate, että puolueet menevät puheenjohtajansa johdolla hallitukseen vastuuta kantamaan. Periaatteesta on poikettu vain joissakin omalaatuisissa tapauksissa. Presidentti Urho Kekkonen jätti esimerkiksi 1979 sekä SDP:n puheenjohtajan Kalevi Sorsan että keskustan Johannes Virolaisen nuolemaan näppejään, kun hän teki Suomen Pankin silloisesta pääjohtajasta Mauno Koivistosta pääministerin.
Vanha perustuslaki mahdollisti tällaisen itsevaltaisen vallankäytön. Jos Sorsa ja Virolainen olisivat itse saaneet päättää, ratkaisu olisi ollut toinen. He jäivät syrjään vasten tahtoaan.
Kun puoluejohtaja on vaihtunut kesken hallituskauden, tapana on ollut, että uudelle johtajalle raivataan tilaa hallituksesta. Pertti Paasiosta tuli ulkoministeri juuri tästä syystä 1989, mutta sitä oli edeltänyt surkea näytelmä, joka muistetaan SDP:ssä yhä elävästi. Ilman noita muistoja Eero Heinäluomana meno hallitukseen ja hänen toteuttamansa ministerirotaatio ei olisi sujunut niin kuin nyt tapahtui: ällistyttävän nopeasti ja kivuttomasti. Heinäluoma pääsi näyttämään, kuka on isäntä talossa.
Suvi-Anne Siimes nousi 1998 Paavo Lipposen kakkoshallitukseen pian sen jälkeen, kun hänet oli valittu vasemmistoliiton puheenjohtajaksi. Ratkaisu oli kipeä Claes Anderssonille, jota on pidetty Suomen kaikkien aikojen parhaana kulttuuriministerinä, mutta se ei auttanut. Hänen piti alistua politiikan vakiintuneisiin pöytätapoihin, joiden mukaan puolueen ja maan etu vaatii, että puheenjohtaja kantaa vastuuta hallituksessa.
Muutama erikoinen poikkeuskin on. Esimerkiksi Sauli Niinistö jäi sivuun odottamaan vaaleja, kun hänet oli valittu kokoomuksen johtoon 1994. Hän ei halunnut mennä epäsuosittuun Esko Ahon porvarihallitukseen takkiaan tahrimaan. Niinistöstä tuli oikeusministeri vuoden 1995 vaalien jälkeen, ja hän kantoi sen jälkeen vastuuta puoluejohtajana maan tavan mukaan.
Kaksinkertainen pääministeri Paavo Lipponen jäi puolestaan pois Anneli Jäätteenmäen hallituksesta 2003, vaikka näki vaalien jälkeen paljon vaivaa turvatakseen puolueelleen paikan hallituksessa. Lipposen poisjäänti sai monet haukkomaan henkeä ja aprikoimaan, oliko SDP vain toisella jalalla mukana punamultahallituksessa. Se söi hallituksen uskottavuutta.
Lipposen ja Jäätteenmäen välit olivat viileät. Sosiaalidemokraatit syyttivät Jäätteenmäkeä siitä, että hän oli voittanut vaalit vääryydellä ja viekkaudella ryhdyttyään heiluttamaan Irak-korttia. Kun Lipponen siirtyi puhemieheksi, hänen oletettiin jäävän vain odottamaan tilaisuutta saada iskeä takaisin ja vetää matto Jääteenmäen alta.
Tuota iskua ei koskaan ehtinyt tulla, jos se ylipäätänsäkään oli tulossa. SDP saavutti tavoitteensa täysin odottamattomalla tavalla. Jäätteenmäki joutui eroamaan jo kesäkuussa 2003 pääministerin paikalta. Presidentti Tarja Halosen neuvonantajan Martti Mannisen vaalitaistelun aikana lähettämät faksit kaatoivat Jääteenmäen.
Lipposen mieli ei muuttunut, vaikka pääministerin nimi vaihtui Matti Vanhaseksi. Hän ei yrittänyt käyttää tilaisuutta hyväksi palatakseen hallitukseen, vaan jäi puhemiehen hyvin palkattuun virkaan, jota hän on ilmoittanut haluavansa pitää hallussaan tämän vaalikauden loppuun asti.
Iso pyörä lähti pyörimään Heinäluoman johtamassa SDP:ssä viime keskiviikkona, ja se johti jo torstaina suomalaisittain epätavalliseen salkkurotaatioon ja kahden ministerin vaihtoon hallituskauden puolivälissä. Tämä oli mahdollista vain siksi, että Antti Kalliomäki ilmoitti tekevänsä tilaa uudelle puheenjohtajalle. Hän oli todennut julkisesti jo kesällä olevansa valmis uhrautumaan Heinäluoman hyväksi. Uudelle puheenjohtajalle kuului hänestä itseoikeutetusti hallituksen toiseksi tärkein virka valtiovarainministeriön johdossa.
Kalliomäki uhrautui jo toistamiseen Heinäluoman hyväksi. Edellisen kerran niin kävi viime kevättalvena, kun hän ilmoitti, ettei lähde tavoittelemaan SDP:n puheenjohtajuutta Paavo Lipposen jälkeen. Hän ilmoittautui samalla Heinäluoman tukijaksi. Heinäluoma palkitsi nyt Kalliomäen opetusministerin salkulla.
Heinäluoman meno hallitukseen sopi myös SDP:n puoluehallitukselle ja eduskuntaryhmälle. Kenttäkin oli ilmaissut selvästi, että Heinäluoman paikka on hallituksessa. Näin terve vastuunkannon periaate palasi parin vuoden tauon jälkeen myös SDP:n viralliseksi opinkappaleeksi. Enää ei tarvitse kysellä, onko SDP täysillä mukana keskustan Matti Vanhasen johtamassa hallituksessa.
Politiikka on eriskummallista. Silloin kun Lipponen jäi puhemieheksi, demarit nielivät soraäänittä sen, mitä hän teki. He selittivät miehissä ja naisissa, ettei Lipposen ratkaisussa ollut mitään eriskummallista ja ettei se aiheuta ongelmia hallitusyhteistyölle.
Nyt on kellossa toinen ääni. Tällä viikolla on tärkeää, että puheenjohtaja menee hallitukseen vastuuta kantamaan ja SDP:n ääntä käyttämään. Demarien tämän viikon kanta on fiksumpi, koska se tukee Suomen politiikan pitkää terveen vastuunkannon linjaa.
Tällä päätöksellä demarit kuittasivat samalla sen, miksi Lipponen jäi pois hallituksesta. Se ei tapahtunut periaatteellisista tai poliittisista syistä, vaan siksi, ettei hänestä olisi tullut pääministeriä. Hän ei liioin halunnut työskennellä Jäätteenmäen johtamassa hallituksessa.