Kolumni

SDP ja Zim­mer­wal­din in­ter­na­tio­naa­lin muisto

SDP:n liittyminen kesällä 1917 Zimmerwaldin internationaaliin merkitsi parlamentaarisuudesta luopumista ja luokkataistelun hyväksi.

SDP:n liittyminen kesällä 1917 Zimmerwaldin internationaaliin merkitsi parlamentaarisuudesta luopumista ja luokkataistelun hyväksi. Kuten tunnettua, tällä periaatteen muutoksella oli suuri vaikutus vuoden 1918 katastrofiin ja työväenliikkeen sen jälkeen tapahtuneeseen jakaantumiseen.

Yrjö Sirola ja K. H. Wiik olivat laatineet kesän 1917 puoluekokoukselle muistion, jossa he vakuuttivat, että V. I. Leninin perustama Zimmerwaldin internationaali ajoi ”sosialidemokraattien parhaita perinteitä” – luokkataistelua ja kansainvälisyyttä.

Valtaan havitteleva bolshevikkijohtaja Lenin oli puolestaan kehottanut suomalaisia liittymään internationaaliin, jota hänen rinnallaan olivat olleet aiemmin 1915 Sveitsissä perustamassa muun muassa venäläinen Alexandra Kollontay, ruotsalaiset Z. Höglund ja Ture Nerman sekä 35 muuta, eri maiden sosialidemokraattia.


Puoluekokouksessa Leninin edustajana ollut Kollontay saarnasi jo tervehdyspuheessaan täyttä vallankumousta. Hän vakuutti, että bolshevikit jatkaisivat taisteluaan Venäjän hallituksen (A. Kerenskin) harjoittamaa ”sortopolitiikkaa” vastaan ja kannattaisivat Suomen itsenäisyyttä. Häntä tukivat erityisesti Pietarin suomalaiset bolshevikit Jukka Rahja ja Helsinkiin jo maaliskuun vallankumouksen jälkeen lähetetty Adolf Taimi.

Kun kysymys internationaaliin liittymisestä tuli käsittelyvuoroon, puoluekokouksen osanottajat suhtautuivat siihen kuitenkin ristiriitaisesti ja jopa varoen. Missään tapauksessa asiasta ei oltu yksimielisiä.

Monivuotinen SDP:n puheenjohtaja ja Työmies-lehden päätoimittaja Edvard Valpas-Hänninen yritti tapansa mukaan kiertää kannattamasta hänelle vaikeaa asiaa ja selitti, etteivät kaikki olleet vielä varmoja kannastaan. Se lieneekin pitänyt paikkaansa. SDP oli edelleenkin reformistinen puolue, joka halusi toimi laillisin periaattein ja parantaa työläisten asemaa lainsäädännön avulla.

Mutta kun myös ”punakaartilaislinjaa” edustanut ja yleensä äkkijyrkkänä radikaalina esiintynyt Eero Haapalainen heittäytyi kovin epäluuloiseksi esitystä kohtaan ja katsoi riittävän, kun puolue kannattaisi luokkataistelua, Kollontay sai tarpeekseen kiemurtelusta. Hän esitti ukaasin: elleivät suomalaiset sosiaalidemokraatit liity internationaaliin, bolshevikkien olisi vaikeata tukea heidän kansallisia tavoitteitaan eli irrottautumista Venäjästä itsenäiseksi valtioksi.

Niinpä kokous taipuikin kauniin Kollontayn edessä ja päätti, että SDP liittyy Zimmerwaldin internationaaliin. Näin SDP hyväksyi aiempaa jyrkemmät toimintaperiaatteet. Puolue muun muassa lupasi luopua ”porvarillisesta isänmaallisuudesta” ja asettautua muiden puolueiden kanssa yhteistoimintaan aseistautumista varten. Tavoitteeksi tuli vallankumouksen avulla tapahtuva valtaannousu.


Kun SDP oli astunut näin Kollontayn ansaan ja luvannut muuttaa radikaalisti perusteesejään, se oli puoluekokoukselta varsin pitkälle vietyä vieraskoreutta, eikä ehkä täysin vakavassa mielessä tehty päätöskään. Sosiaalidemokraatit nimittäin pyrkivät vielä tämänkin jälkeen itsenäiseen Suomeen. Tosin he toimivat eri tavoin kuin niin sanotut porvarilliset itsenäisyysmiehet. Päätös hyväksyä internationaalin kanta oli myös selvästi ristiriidassa saman puoluekokouksen hyväksymän Suomen itsenäisyyttä tavoittelevan päätöksen kanssa.

Internationaalin näkemyksiä kannattivat Pietarin suomalaisten lisäksi muun muassa O. W. Kuusinen, Sirola ja Kullervo Manner, josta tuli puoluekokouksessa uusi SDP:n puheenjohtaja. He pyrkivät bolshevikkien kanssa liittoutumalla tukemaan valtalain ja muiden tärkeiden reformien hyväksymistä eduskunnassa. Heillä oli myös valmiutta mennä vieläkin pidemmälle.

Kun eduskunnan myöhemmin heinäkuussa hyväksymää valtalakia ei kuitenkaan vahvistettu, vaan Mannerin johtama eduskunta hajotettiin porvaripuolueiden ja Kerenskin hallituksen vehkeilyn tuloksena, nämä takaiskut katkeroittivat ja aiheuttivat otteiden jyrkkenemistä. Sitä lisäsi myös elintarviketilanteen vaikeutuminen. Marraskuussa 1917 Venäjällä valtaan noussut Lenin kehotti heti suomalaisia aateveljiään ottamaan vallan.


Vaikka punakaartit pitivätkin marraskuun 1917 yleislakon aikana muutaman päivän ajan valtaa käsissään, lakon johto pelkäsi seurauksia. Saksan sotajoukot olivat Pietarin porteilla ja Venäjää saattoi uhata jako. Johto päätti keskeyttää lakon. Moskovaan paennut Lenin ja Trotski tuomitsivat suomalaisten menettelyn.

Suomalaisista sosiaalidemokraateista ei ollut tullut vielä marraskuussa 1917 äkkijyrkkiä luokkataistelun kannattajia, mitä Zimmerwaldin internationaalin jäsenyys oli edellyttänyt. He olivat edelleen lähinnä reformisteja, joiden otteet olivat toki koventuneet. Nahanluonti bolshevikkien toivomaan suuntaan tapahtui vasta lähikuukausina kantapään kautta.


Kirjoittaja on oululainen professori, joka viimeistelee Kullervo Mannerin elämäkertaa.