Pakkasella pientaloalueella huomaa nopeasti, milloin tuulee ja milloin ei. Kun ei tuule, savupiiput kyllä vetävät, mutta savu jää. Se leijuu pihoilla, painuu olohuoneisiin ja muistuttaa siitä, että kaikki lämmitysmuodot eivät pysy omalla tontilla.
Puunpoltosta syntyvät pienhiukkaset eivät ole vain hajuhaitta tai naapurisovun koetinkivi. Ne kulkeutuvat keuhkoihin ja verenkiertoon ja lisäävät sydän- ja hengityssairauksien riskiä. Tätä ei tarvitse uskoa mielipiteenä – se on tutkittua tietoa. Silti asia nousee keskusteluun usein vasta, kun ikkunoita ei voi avata ja pyykit haisevat savusaunalta ilman saunaa.
On kuitenkin helppo ymmärtää, miksi puuta poltetaan nyt enemmän. Suomessa taloja on pakko lämmittää talvella. Lämmityksestä ei voi joustaa samalla tavalla kuin saunavuorosta tai tiskikoneesta. Kun sähkön hinta heilahtelee rajusti ja käy ajoittain kohtuuttoman korkealla, ihmiset tekevät sen, mitä on pakko tehdä: hakevat lämpöä sieltä, mistä sitä saa ennakoitavasti. Usein se tarkoittaa puuta.
Tässä kohtaa katse pitäisi kääntää yksittäisestä savupiipusta järjestelmään. Energiapoliittiset ratkaisut, markkinamallit ja valtion toimet ovat lisänneet hintojen arvaamattomuutta, mutta seuraukset ulkoistetaan naapurisovun ja paikallisen ilmanlaadun ongelmaksi. Kun järjestelmä ohjaa ihmiset polttamaan puuta kovilla pakkasilla, ei ole reilua osoittaa sormella pelkästään tulisijan käyttäjää.
Se ei silti tarkoita, että kaikki savut ovat hyväksyttäviä. Märkä puu, kitupoltto ja huonosti huolletut tulisijat tekevät savusta turhaa ja vaarallista. Nyrkkisääntö on yksinkertainen: jos savu näkyy ja haisee pitkään, jotain tehdään väärin. Hyvä tuli ei tee itsestään numeroa.
Puunpoltto on monelle välttämättömyys. Mutta jos energiapolitiikka sysää ihmiset savuttamaan toisiaan, on ongelma suurempi kuin yksittäinen takka.
Talvi saa olla kylmä – mutta hengitysilman ei pitäisi olla politiikan sivutuote.
Matti Peltola
Oulu