Ääni on kurkistusaukko ihmiseen.
Tuo vanha totuus pätee myös Aino-Kaisa Saariseen, joka lähtee torstaina viimeisenä ladulle Liberecin MM-hiihtojen avausmatkalle, naisten perinteisen hiihtotavan kympille.
Kun Saarinen otti marraskuun lopussa Kuusamossa uransa toisen maailmancupin voiton, hänen innostunut äänensä pomppi kuin pingispallo kuvitteellisella nuottiviivastolla.
Kun torstain kilpailuun on aikaa runsas vuorokausi, Saarisen ääni on tasainen ja hyväntuulinen hänen kertoessaan, miten valmistautuminen kisaan tapahtuu.
Heräämisen jälkeen Saarinen juoksee parinkymmenen minuutin aamulenkin, syö aamupalan ja pakkaa tavaransa.
-- Sitten lötköttelen sängyllä ja odotan, koska lähdetään. Sängyllä mielessäni hiihtelen kisaa läpi ja käyn omaa taktiikkaa läpi, että se on varmasti selvä.
Lopullisen taktiikkansa Saarinen laatii vasta kisaa edeltävän päivän harjoituslenkillä, mutta yksi asia on jo varma. -- Kaikki irti mitä koneesta lähtee, Saarinen hymyilee.
"Yes, olin paras"
Saarinen hymy levenee, kun häneltä kysyy uran mieluisimmista muistoista.
-- Ensimmäinen maailmancupin voitto Holmenkollenilla...yes, olin paras. Ensimmäinen arvokisamitali Torinosta oli myös erittäin tunnepitoinen saavutus.
-- Sen tunteen muistan edelleenkin. Se että ekan kerran on paras, on niin konkreettinen juttu, vaikka aiemminkin on uskonut siihen. Sitten se on vihdoin mustana valkoisella. Siitä saa potkua, joka kantaa pitkälle.
Voittamisen tuoma tunne on yksi suurimmista syistä, miksi Saarinen hiihtää kilpaa.
-- Urheilun ydin on, että yritetään olla paras. Se on se asia, joka erottaa sen kuntoilusta.
Saarinen sanoo, että hän hiihtäisi kuntoilumielessä, jos ei kilpailisi.
-- Hiihtäessä saa liikkua luonnossa ja minä tykkään luonnosta. Vaikka olen harrastanut muita lajeja ja pianoa ja tanssia, en ole saanut niistä sellaisia kicksejä kuin hiihdosta.
"Virpi oli vahvempi"
Kuusamon marraskuisen voittonsa jälkeen Saarinen sai ylleen maailmancupin johtajan keltaisen liivin, josta hän ei ole sen jälkeen luopunut. Uran parhaaseen maailmancupkauteen kuului myös yksi uran karvaimmista pettymyksistä.
Vuodenvaihteen Tour de Skin päätöskisan viimeisessä, Alpe Cermisin nousussa, Saarinen ajoi Virpi Kuitusen kiinni, nousi kärkeen, mutta joutui lopulta katselemaan kyyneleet silmissä, miten Kuitunen kyynelehti voittajana. Kisan jälkeen Saarinen ääni oli juuttunut monotoniseen asentoon hänen jakaessaan lyhytsanaisia vastauksia toimittajien kysymyksiin.
-- Kyllä se tasaantui aika lailla nopeasti. En ole sellainen ihminen, joka jäisi möyrimään huonoihin fiiliksiin, Saarinen sanoo puolitoista kuukautta Tourin jälkeen.
-- Saavutin kuitenkin tavoitteeni kolmen joukkoon. Tavoittelin voittoa, olin pettynyt ja myös näytin sen. Se tarkoittaa, että voittamisen nälkä jäi.
Saarinen kertoo käyneensä Tourinsa vielä jälkikäteen läpi valmentajansa Jarmo Riskin ja läheistensä kanssa.
-- En osaa sanoa, olisiko loppunousussa pitänyt tehdä jotain toisin. Tein kyllä mielestäni parhaan suorituksen mihin sinä päivänä pystyin, Virpi oli vain vahvempi.