Ovat sodan arvet auenneet,
pelot lapsuuden taas palanneet;
rauta-aitaa rajalle rakennetaan,
pääsenkö koskaan Karjalaan!
Vain unessa usein
sinne uhmaten matkaan.
Yli kartan punaisen rajan
astun askeleen pelokkaan.
Siellä itken isäni haudalla
sammalten koristamalla,
missä kunnaat kauneimmat
sinikukkasin lohduttavat.
Unikuvissa näissä lapsuuden
kotipiha odottaa keväinen ja
varjossa tuomipuun tuoksuvan
äiti hymyynsä kätkee ikävän.
Tutut Karjalan koivikot tuuheat
haikeina huminoivat ja
Laatokan rannan laineissakin
kaiho kanteleen soi kyynelin.