Eron kyyneleitä vuodattaen väistyi talven valta.
Räystäät suli, kevät tuli.
Pienet purot alkunsa sai pisaroista noista.
Suuren virran kumu kuului kauas,
sekin alkunsa sai noista joista.
Länsituuli leppeästi leuhtoi kevätneidon hipiää ja rintaa, päivä paistoi lämmittäen talven viilentämää pintaa.
Lämpö herätteli mullan alla uinuilevat elot, luonto nautti uuden elon ihmeestä, kun kevään valo poisti pimeyden pelot.
Kevään kukat kilvan kurotteli varsiansa mullan alta.
"Ehdittiinpäs ensin, äsken väistyi talven valta."
Leskenlehti, käenrieska rentukka ja vuokko, kevään äänistä ja tuoksuista taas täyttyi joka loukko.
Kevään neito kohtas suven sulhon,
valkoruusut koristivat keskikesän häitä.
Yötön yö ja tähtivyö, ne todistivat onnen tuokioita näitä.
Ei aikaakaan kun tähkäpäät jo nousi,
kypsyi elo, valkopilvet taivahalla sousi.
Uusi elo takas uuden elon,
se turvan antoi, poisti pelon.
Vaik' jälleen aikanaan taas lumi peittää maan, niin pian uusi suvi koittaa, näin uskoa mä saan.
Näin aina ollut on ja aina olla pitää.
Ei aikaakaan, kun mullan alla jälleen uusi siemen itää.
Esko Suutari
Oulainen