Viikate takoo mollivoittoisia lauluja, joissa raskas sointi alleviivaa tekstien suomalaiskansallista ahdistusta.
Yhtyeen puhemies Kaarle Viikate myöntää, että ilmaisun eliksiiri on nautittu likipitäen äidinmaidossa.
"Olisiko vanhempien levyhylly yksi syy tyylivalintaan. Siellä soi Olavi Virta ja sen tyyppiset hommat. Silloinkin kun itsellä oli deathmetal-kausi vilkkaimmillaan 1980-90-lukujen taitteessa, Agents pauhasi. Sitä musiikkia kun on kuullut koko ikänsä, sieltä sen on varmaan poiminut", laulaja-kitaristi aprikoi.
Finnougrilaisesta mentaliteetista huolimatta Viikate soittaa leimallisesti raskasta rockia. Metallia ei kuitenkaan pidetä genreistä avoimimpana, joten mistä oikein juontuu koplan rohkeus törmäyttää eri maailmat omissa soitteissa?
"Simeonin kanssa paukutettiin alkutaipaleella heviä ja toisella projektinimellä väännettiin omia instrumentaalikappaleita. Niiden oli tarkoitus kuulostaa rautalangalta. Kun silloin ei kuitenkaan ollut tietotaitoa niihin hommiin, ne jäi perusinstruväännöiksi", Kaarle muistelee.
"Sitten löydettiin studiolta vanha nauhakaiku, jota alettiin kokeilla soolokitaralla. Alakulotettuja tunnelmia -ep:llä (2000) käytettiin tätä sapluunaa ensimmäisen kerran. Se kuulosti niin mukavalta, että alettiin kehitellä sitä eteenpäin."
"Oman aikansa sen oikean toimintatavan oivaltaminen otti, vaikka instrumentaalien soitto ja hevin vääntö on olleet koko ajan rinnakkain."
Oma ääni kantaa
Sen jälkeen omalaatuiseen musiikkiin on päässyt tutustumaan muutkin kuin kaveripiiri. Levyjä on tipahdellut tasaiseen tahtiin, osa niistä perinteille uskollisille pelimanneille sopivasti vinyyli- ja c-kasettimuodossa.
Alkusyksystä ilmestynyt pitkäsoitto Surut pois ja kukka rintaan on kaikunut jopa valtakunnan radioaalloilla. Osa kiitoksesta Viikatteen kokemasta noususuhdanteesta menee Jyväskylään.
"Radioaktiivisuus menee ehkä samaan hyökyaaltoon, minkä Timo Rautiaisen ja Trio Niskalaukauksen Surupuku aloitti. Sehän avasi ovia raskasta kotimaista vääntäville orkestereille. Itse tehty työ näkyy paremmin ehkä keikoilla. Siellä ei puhuta mistään hillittömistä yleisömäärien kasvusta, mutta väkeä on aina mukavasti, vaikka samoja paikkoja kierretäänkin. Ne on tulleet nimenomaan katsomaan meitä, eivätkä ole vain ohikulkumatkalla. Se on lämmittänyt mieltä", laulunikkarivastuuta kantava Kaarle siunaa.
Vailla valmista hahmoa
Uuden levyn tarinamuotoisissa lauluissa kuten Kuolleen miehen kupletti kiteytyy Viikatteen tumma maailma ja "kotimaiseksi rautalankaheviksi" Kaarlen ristimä rutistus. Vapaamuotoisuus antoi siivet työlle.
"Tässä oli sellainen mentaliteetti, että nyt vaan tehdään kappaleita - mitään valmista hahmotelmaa ei ollut studioon mennessä edellislevyjen tavoin", Kaarle tunnustaa.
"Itsekkäistä lähtökohdistahan tässä lähdettiin: tehtiin sellaisia viisuja, joita on mukava soittaa keikoilla. Matkalle jäivät siten oikein mahtipontiset ja toisaalta hitaat ja raskaat kappaleet. Nyt pysyttiin keskitason paremmalla puolella meidän tempoja ajatellen, joskaan nytkään ei puhuta mistään nopeista väännöistä. Siihen poikkeuksena Kurjat kurjet on yllätyksekseni oikeinkin rivakkaa poljentoa meidän asteikolla", puhemies analysoi naureskellen.
Kokonaisuutta täydentävät coverit eli Motörheadin Iron Horse - Born To Lose sekä singleltä löytyvä Tadao Inouen ja Jun Hashimoton japanilaisralli Blue Chatou / Lyhdyn nään syttyvän. Tulkinnat kuvastavat hyvin bändin dynaamista perusvirettä.
"Halusimme mukaan lainoja, jotka kuvastavat omaa musiikkimakua ja sopivat Viikatteen ohjelmistoon. Motörhead on vanha suosikki ja tuon toisen ovat levyttäneet sekä Agents että Ventures, joten juurille mennään silläkin saralla. Uskon että omia agenttitunnareita tulee varmaan tehtyä jatkossakin tyyliin Routaisten peltojen pehtoorit, mikä oli Ei ole ketään kelle soittaa -sinkun bonuksena", päämies virnistää.
Viikate Oulussa, 45 Specialissa 23.11.