Kauko Röyhkä soittaa Rotuaari Piknikissä tänään keskiviikkona. Illan muut esiintyjät ovat Apulanta ja Ismo Alanko Säätiö.
Oululaissyntyinen lauluntekijä Kauko Röyhkä tilittää Elämä ja Kuolema -levyllä ajatelmia Raamatun kertomuksista, lapsuutensa kerrostaloista ja nykyajan kolikkokasvoisista pintaliitäjistä.
Elämä ja Kuolema tirisee raamatullisia viittauksia sekä tarinoihin liittyviä hahmoja ja myyttejä. Monta elämää -introssa Röyhkä puhuu suolapatsaasta ja levyn uljaimman kappaleen Shangri-Lan riveiltä pursuaa yksi Uuden Testamentin legenda.
"Olen aina pitänyt Martan ja Marian tarinasta. Martta vain touhuaa ja yrittää palvella vierasta, kun taas Maria on fiksu nainen, joka haluaa jopa jutella vieraan kanssa. Muuntelin tarinaa, ja panin jopa Jeesuksen kuuntelemaan, mitä Maria sanoi."
Kohti taiteilijan sisintä
Elämä ja Kuolema -levy velloo ensimmäisistä tahdeistaan lähtien raskaana. Kuulija kuvittelee, että Röyhkä olisi ruopannut itsensä vereslihalle raskaan sorttisia lauluja kynäillessään.
Kokonaisuuden vauhtiin tönäisevä Shangri-La -kappale muistuttaa fiiliksiltään paljon sellaisia Röyhkän varhaisia mestariteoksia, kuten Paha maa tai Talo meren rannalla.
Laavavirtamaisena jylisevä laulu on kuin musiikillinen puhdistautumisriitti, jossa Röyhkä tilittää suhdettaan omaan pitkään uraansa. "Shangri-Lassa on kyse taiteen - oli se sitten rokkia tai kirjoittamista - syvimmästä olemuksesta. Se on tarina siitä, miten etsin koko ajan unta, lumousta, tuoksua ja Shangri-Lan kadonnutta laaksoa."
Myös Röyhkän bändi, jossa soittavat basisti Mats Hulden, rumpali Tero Kling ja kitaristi Timo Vikkula, näyttää kyntensä.
Vikkulan kitarat soivat vimmaisina ja soitto tapailee Magazinessa soittaneen John McGeochin kaiutettua happokitarointia ja Fleetwood Mac -kitaristi Peter Greenin kuulaan kaunista blueslinkutusta. Klingin rummut tömisevät raskaina, ja Wigwam-veteraani Huldenin basso kutoo solmukkaita kuvioita rätisevien kitaramattojen alle.
Teksteissä kuplii ilo
Röyhkän uusin on kuin taiteilijan musiikillinen puhdistautumisriitti. Lauluissa yhdistyvät laulajan lapsuusmuistot, ja poroporvarillista elämänmenoa kritisoivat synkät manaukset. "Biisien kirjoittaminen ei ole koskaan ollut raskasta, päinvastoin se on ollut ilo. Tekstien ajoittainen synkkyys on normaalia omaan elämään liittyvää pohdiskelua."
Elämä ja Kuolema on kaksijakoinen levy. Kepeiden pop-balladien vastapainoksi nousevat synkät tilitykset, joiden rinnalla jopa Edith Södergranin runot tai Dante Alighierin Jumalainen näytelmä kuulostavat vaisuilta.
Röyhkä nostaa muutamien laulujensa kautta hattua myös ruotsalaiselokuvan järkäleelle Ingmar Bergmanille, jonka ohjaukset ovat rankkoja moraalitutkielmia. "Bergmanin leffat ovat aina olleet mulle läheisiä ja haluaisin itsekin käsikirjoittaa tai ohjata elokuvia. Elokuvien teko on Suomessa aika onnetonta touhua, ja rokin ja romaanien kautta voi toteuttaa itseään helpommin."
Kiviä juppien rattaisiin
Rivakassa Kylmä hyppy -rockissa Kauko Röyhkä kertoo oman ikäpolvensa menestyjistä, jotka vielä nuorina soittivat punkbändeissä ja istuivat ahkerasti vasemmistolaisten iltakinkereissä.
"Punkkareista ja kommareista on tullut menestyjiä, bisnesmiehiä ja mediakasvoja, joilla ei tunnu olevan muita arvoja kuin raha. Helsingissä näen heitä tv-tuotantoyhtiöissä ja levyfirmoissa hääräämässä Salattujen Elämien ja Gimmelin parissa", muusikko kritisoi.
Röyhkä paiskoo mielellään kivenmurikoita pintaliitäjien rattaisiin.
"Nuo tyypit golfaavat, ajavat maastureilla ja lihottavat itseään gourmet-ruoilla. Ennen heille olisi naureskeltu taiteilijapiireissä, mutta nyt heitä kunnioitetaan ja jopa pelätään. Miksi?"