Muistan vielä tunteen, kun olin saanut ensimmäisen luokan todistuksen käteeni ja suvivirsi oli laulettu Kokkovirran koulun liikuntasalissa. Kesäloma oli edessä ja se tuntui loputtoman pitkältä.
Tiedossa oli uimakoulu, pesäpalloa ja leirejä. Sadepäivinä akkareiden lukua luhdin lohduttavassa hämärässä sateen ropistessa huopakattoon tasaisesti. Retkiä hillasuolle ja heinäntekoa sekä auringonpistoksia. Totaalista tylsistymistä.
Nyt on suvivirsi kuunneltu omien lasten koulun päättymisen kunniaksi ja kesä tuntuu loputtomaan lyhyeltä. Suunnitelmat on melkein samat.
Missä kohtaa aika kääntyi viholliseksi? Viikonpäivät juoksevat ohi ja perjantai-päivitykset sosiaalisessa mediassa tuntuvat siltä, ettei siinä välissä viikkoa ollutkaan. Tylsistymisestä ei ole tietoakaan. Ennen niin pitkä ja piinallinen jouluaattokin on ohi hujauksessa, vaikka haluaisin nauttia hetkistä ja tallettaa ne omiin muistoihin.
Mistä meidän aikuisten elämään saadaan ripaus taikaa? Milloin tulee se hetki, etten käytä ylimääräistä aikaani lukemalla vuodettua hallitusohjelmaa netistä vaan menen sateeseen seisomaan ja kastumaan, enkä huolehdi vilustuvani.
Niin, tästä voinee päätellä, että lapsuusmuistot ovat mukavia. Ja vaikka oma aikuiselämä onkin välillä kellottamista, niin sitä miettii, että millä pystyisin tarjoamaan omille lapsille samaa tylsistymistä ja loputtoman kesän tuntua kuin omassa lapsuudessa oli.
Nykyaika ja välineet sotivat osittain sitä vastaan. Ja eihän se paha asia ole. Muistetaan näin kesän ja lomien kynnyksellä, että jokaisen huvipuistoon ei tarvitse tänäkään kesänä mennä.
Joskus se piknik omalla takapihalla on tarpeeksi elämyksellinen. Jätetään päiväksi kännykät kotiin ja mennään lähimetsään mustikanpoimintaan. Nautitaan toistemme seurasta ja Suomen yllätyksellisestä kesästä. Lopulta niistä pienistä, kiireettömistä hetkistä muovautuu muistoja, jotka kantavat läpi elämän.