Olemme lukeneet kuluneella viikolla uutisia Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispainkokouksen päätöksestä esittää kirkolliskokoukselle sääntöä rinnakkaisista avioliittokäsityksistä.
Toimin itse pappina toisessa luterilaisessa kirkossa, Suomen evankelisluterilaisessa lähetyshiippakunnassa. Minulla ei ole oikeuksia tuon isomman kirkon sisäisiin asioihin. Mutta oululaisena pappina koen velvollisuudekseni lausua tästä eksytyksestä jotakin.
Uusi rinnakkaisten avioliittokäsitysten sääntö perustellaan ykseydellä. Se on kaunis ajatus. Mutta mitä ykseys on? Mitä vastaisit? Eikö sitä, että ollaan yhtä? Ja tarkennettuna ”kirkon ykseys on olemuksellisesti yhteyttä ja osallisuutta yhteen Herraan, kirkon päähän, Kristukseen Jeesukseen”, kuten Kristuksessa rakas piispani Juhana Pohjola asian ilmaisee.
Raamatun ja kirkon tradition valossa Suomen ev.lut. kirkko rakentaa siis aivan uudenlaista ykseyttä. Se ei siis varsinaisesti vahvista jo olemassa olevaa ykseyttä tai liity Raamatun opetukseen eikä maailmanlaajaan kirkkoon, vaan on ajautumassa omaksi lahkomaiseksi saarekkeekseen – irralleen kaikesta muusta.
Eikä ajatus rinnakkaisista avioliittokäsityksistä taida käytännössäkään toimia. Kyllähän me tiedämme, etteivät sisäisesti ristiriitaiset organisaatiot rakennu, vaan ne hajoavat. Varsinkin silloin, kun asioista ei voida puhua avoimesti.
Uutisissa on käytetty myös käsitteitä vihkiminen ja siunaaminen. Nostan näistä nyt esille tuon siunaamisen. Kukaan ihminen, ei edes tuomiorovasti tai piispa, pysty omasta asemastaan käsin määrittelemään, mitä voi siunata ja mitä ei. Meistä kukaan ei myöskään oikeastaan pysty siunaamaan.
Siunaaminen tarkoittaa sitä, että pyydetään ja rukoillaan Jumalalta siunausta. Jos nyt pyydän siunausta vaikkapa ystävälleni, joka kamppailee elämässään vaikeuksien keskellä, niin silloin pyydän Jumalalta, että ystäväni elämässä kaikki tapahtuisi Jumalan hyvän tahdon mukaisesti, niin että hän saisi pelastua Jeesuksen Kristuksen kautta. Tätä on siunaaminen. Kaikki on turvallisesti ankkuroituna iankaikkiseen ja muuttumattomaan Jumalaan, ei meidän omaan ailahtelevaisuuteemme.
Kädenlämpöinen kristillisyys saisi jo loppua. Tänä päivänä on aika julistaa Raamattua kokonaisena. Jokainen syntinen pitää ottaa todesta. Synnistä pitää puhua. Ihmisryhmiä ei voida segmentoida enemmän ja vähemmän syntisiin. Kaikki me kamppailemme vaikeiden asioiden kanssa ja elämäntilanteet vaihtelevat.
Mutta onneksi on Kristus. Vahvat eivät häntä tarvitse, mutta meiltä joilta vedetään matto alta ja omat voimat loppuvat ja ne synnit painavat, meille Hyvän Paimenen ääni kuulostaa aika ihanalta. Tästä me emme voi luopua, ja jokaista tämä ääni kutsuu.
Mika Tervakangas
Timoteuksen luterilaisen seurakunnan pastori, Oulu