Euroopan yhdentyminen ei tule ilmaiseksi. Paljon suurempi hinta kuitenkin maksettaisiin, jos yhdentyminen jäisi tapahtumatta. Yhteisten arvojen eteen kannattaa ponnistella.
Kuka maksaa, oli yleisin kysymys Euroopan unionin johtajien ilmoitettua viikko sitten tulevien vuosien budjettikehyksistä. Suomi on yksi niistä maista, joiden maksuosuus kasvaa. Eduskunnan puheenvuoroissakin moni kansanedustaja peräsi heti, missä on maksumies ja kenen etuja nyt joudutaan heikentämään.
Tyly oli sopimuksen tekijöiden vastaanotto myös Britanniassa ja Saksassa. Sielläkään ei oman maan kustannusten kasvu mitään sisäpoliittista riemua nostattanut.
Tällaiset kysymykset ovat ymmärrettäviä ja oikeutettujakin. Varojen käyttöä on valvottava, eivätkä yksittäiset ryhmät kuten viljelijät saa kohtuuttomasti kärsiä seurauksista. Mutta pieleen mennään silloin, jos omaan napaan tuijottaminen estää näkemästä suurta kokonaisuutta. On helpompaa kalastaa huomiota moittimalla maksujen nousua kuin puhumalla siitä, mitä näillä päätöksillä ajetaan takaa.
Yksi edesmenneen valtiosihteerin Antti Satulin lempikysymyksiä oli: "Mitä maksaa tunti rauhaa?". Se on yhä yksi parhaista Euroopan unionia perustelevista näkemyksistä. Syvän rauhan tilan arvoa ei voi rahassa mitata, ja sen arvon huomaa vasta, jos se on mennyttä.
EU:n budjetissa maksetaan nyt unionin laajenemisesta. Tämä on sitä solidaarisuutta, yhteistä vastuuta, jota Suomen kaltaisilta rikkailta mailta odotetaan. Tavoitteena on saada itäisen Euroopan uudet jäsenmaat täysillä kiinni yhteiseen eurooppalaiseen järjestelmään ja kuroa elintasokuiluja umpeen.
Jos niin ei tehtäisi, Eurooppa pysyisi vaarallisella tavalla jakautuneena. Tänä päivänä niin Suomessa kuin muuallakin muistetaan turhan harvoin itse perusasiaa: maanosan yhä jatkuva yhdentymiskehitys on ennen muuta historiallisen tärkeä rauhanprojekti, joka on toistaiseksi onnistunut hyvin unionin alueella.
Kansallisvaltioiden keskinäisen kilpailun seuraukset on Euroopan historiassa nähty riittävän monta kertaa. Tälle sukupolvelle on suotu tilaisuus liittää kaksi maailmansotaa synnyttänyt maanosa yhteen tuhansin sitein, eikä tilaisuutta saa päästää valumaan käsistä. Mitä tiiviimmin myös EU:n ulkopuolinen alue ja etenkin Venäjä saadaan sidotuksi erilaisiin yhteistyömuotoihin, sitä parempi se on koko Euroopalle.
Yhdentymisen tuloksena itäisen Euroopan maiden taloudet kasvavat nyt kohisten. Tämä tarkoittaa samalla, että niiden tarvitsema tuki aikaa myöten vähenee. Juuri tähän on pyritty.
Solidaarisuudesta ja sen kustannuksista on kyse myös muualla kuin EU:ssa. Kehitysyhteistyövarojen nosto 0,7 prosentin tavoitteeseen on piinallisen hidasta, vaikka köyhyyden poisto lisää suoraan kaikkien turvallisuutta.
Maailman kauppajärjestön WTO:n äskeiset neuvottelut Hongkongissa herättivät Suomessa ja laajemmin EU:ssa lähinnä keskustelua siitä, paljonko oma asema mahdollisesti heikkenee. Kauppaneuvotteluissa syiden ja seurausten ketju on hyvin monimutkainen, mutta leimallista Euroopassa oli haluttomuus nähdä asioita köyhimpien maiden kannalta. Kuitenkin tasavertainen mahdollisuus kauppaan on parhaita reittejä todelliseen kehitykseen.
Oma napa on aina lähinnä, mutta siihen tuijottamalla ei edetä. Solidaarisuutta tarvitaan yhä, sekä valtioiden välillä että yksilöiden toiminnassa. Yhteisen hyvän rakentaminen merkitsee, että joskus on oltava valmiutta uhrautua muiden hyväksi. Suomelta ei vaadita yhtään enempää kuin muiltakaan rikkailta mailta.