Kahdeksan vuotta kestänyt Irakin ja Iranin sota oli päättymässä. Elettiin vuotta 1988.
Irakilainen Khalid Hommy oli taistellut pitkään erikoisjoukkojen sissinä. Sotatantereella hän on nähnyt kuoleman silmästä silmään. Liian monta kertaa.
Sodan keskellä hän oli päättynyt: Ei koskaan enää uuteen sotaan. Pitkä asepalvelus ja velvollisuus omaa isänmaata kohtaan oli nyt suoritettu. Hommyn oli päästävä maasta pois ja turvaan yhdessä vaimonsa kanssa.
– Seurasimme uutisia. Tiesin, että toinen sota on tulossa, joten lähdin perheeni kanssa maasta heti kun pystyin, Hommy kertoo.
Hommy matkusti perheensä ja kahden sisaruksensa kanssa Turkkiin. Neljä tuntia Turkkiin saapumisen jälkeen maan rajat sulkeutuivat. Silloinen hirmuhallitsija Saddam Hussein miehitti Kuwatin. Kotimaahan ei ollut enää paluuta.
– Muistan sodan vieläkin hyvin. Sota on aina paha asia. Se tuhoaa elämää ja sodan uhreja ovat aina siviilit ja tavallinen kansa. Kiitän Jumalaa, että olin henkisesti niin vahva, etten traumatisoitunut siellä.
YK myönsi pakolaisstatuksen
Irakista lähdön jälkeen Hommy asui perheensä kanssa Turkin pääkaupungissa Ankarassa puoli vuotta. Poliittisista syistä hän anoi YK:n kautta turvapaikkaa.
Odotusaikana hänet kuulusteltiin useita kertoja. Kysymykset olivat samoja, mutta eri tavalla muotoiltuja.
– Vastasin aina rehellisesti ja konkreettisesti. Kolmen kuukauden jälkeen sain pakolaisstatuksen.
Hommy kertoo, ettei hän ole koskaan elänyt pakolaisleirillä, vaan perhe on voinut elää suhteellisen tavallista elämää. Ankarasta perhe muutti Istanbuliin, jossa hän työskenteli kirjapainossa.
Yhtenä päivänä perheellä oli jälleen lähtö edessä.
Hommyn oli valittava minne hän lähtisi rakentamaan elämäänsä uudelleen. Vaihtoehtoja olivat Yhdysvallat, Hollanti, Australia ja Suomi. Hommy valitsi Suomen.
– Olin lukenut Suomesta ja pohjoismaista. Tiesin, mikä meitä odottaa.
Jouluksi Liminkaan
19. joulukuuta 1991 hän tuli vaimonsa, lapsensa, kahden sisaruksensa kanssa Pohjois-Pohjanmaalle, Liminkaan. Pieni, syrjäinen paikka oli hänelle vastaus rukouksiin.
– Joulu lähestyi. Kaikkialla näkyi vain valkoista ja pimeää, mutta se oli kaunis näky.
Hommy vietti ensimmäisen Suomen-joulunsa paikallisen perheen, Helena ja Ilkka Tornbergin luona. Siitä hetkestä alkoi kotoutuminen.
– Kyllä me kaikki olimme kulttuurishokissa. Meillä ei ollut yhteistä kieltä ja heille kaikki oli uutta. Joulun he kuitenkin tiesivät, sillä he olivat kristittyjä, Ilkka Tornberg kertoo.
– Yritimme kertoa heille kuitenkin suomalaisista jouluperinteistä. Kävimme hakemassa kuusen ja tarjosimme jouluruokia.
Tornbergit ja Hommyt ovat edelleen perhetuttavia. Viime kesänä Tornbergit juhlivat Hommyn perheen pojan häitä. Saman pojan, joka tuli Suomeen kuuden kuukauden ikäisenä.
– Kyllä tämä on ollut rikastuttava kokemus meille kaikille, Tornberg sanoo.
Työ on velvollisuus
Kiintiöpakolaisena Liminkaan saapunut perhe alkoi rakentaa elämäänsä uudelleen. Alussa tärkeintä oli oppia suomen kieli ja löytää töitä.
Töiden löytymiseen meni pari vuotta. Hommyn ensimmäinen työpaikka Suomessa oli turvesuolla, jossa hän työskenteli koneen kuljettajana.
– Työpaikka oli minulle erittäin tärkeä. Sen kautta pystyin lähestymään suomalaisia ja tutustumaan paremmin maan tapoihin.
Hommyn oma työmoraali on korkea. Haastattelua sovittaessa hänelle oli ensisijaisen tärkeää, että se tehdään työajan jälkeen. Ei työaikana, vaikka hän puhuukin nykyisestä työstään.
– Ei työaikaa tällaiseen pidä käyttää. Se on väärin, hän naurahtaa.
Suomen-vuosien aikana Hommy on työskennellyt maalaajana, metsätöissä ja kulttuurivälittäjänä. Töiden ohessa hän on opiskellut muun muassa kulttuuriohjaajaksi. Tällä hetkellä hän opiskelee Diakonia-ammattikorkeakoulussa asiointitulkiksi.
– Aina pitää mennä itse kolkuttamaan ovea. Kukaan ei tule tarjoamaan mitään työpaikkaa sohvalle. Olen aina ajatellut, että koska pystyn tekemään työtä, silloin minun on tehtävä työtä, Hommy sanoo.
Nuoret kaipaavat enemmän huolenpitoa
Kulttuurivälittäjän tehtävissä hän on käynyt pitämässä erilaisia luentoja suomalaisille koululaisille ja lukiolaisille.
Heidän kanssaan hän on huomannut sen, että nuoria täällä kasvatetaan hieman eri tavalla kuin entisessä kotimaassa Irakissa.
– Minusta nuoret tarvitsevat enemmän huolenpitoa. Moni nuori on tullut sanomaan minulle, että kukaan ei ole aiemmin puhunut heille niin. Huolenpitoahan he tarvitsevat, sillä nuorissa on tulevaisuus ja heidän kauttaan elämä uudistuu, Hommy kertoo.
Hätämajoitusyksikön isähahmo
Nyt Hommy työskentelee ohjaajana SPR:n hätämajoitusyksikössä Limingassa. Hän suhtautuu keskuksen asukkaisiin isällisesti.
– Haluan olla antamassa heille esikuvaa, miten täällä pärjää. Korostan aina, että kielitaito on avain kaikkeen.
Ja kielen oppii aivan varmasti, jos siihen on halua. Suomen kieltä pitää rakastaa, hän sanoo.
Hommyn työtehtäviin kuuluu erilaisten infotilaisuuksien pitäminen yksikön asukkaille.
Hän kertoo, että asukkaat ovat hyvin kiinnostuneita siitä, miten Suomessa asioita hoidetaan ja miten arki toimii. Heillä on myös kova halu oppia suomea.
Hätämajoitusyksikön asukkaat ovat olleet hieman hämillään siitä, miten tehdä tuttavuutta paikallisten ihmisen kanssa. Hommyn mukaan erityisesti liminkalaiset nuoret ovat tulleet tervehtimään paikkakunnalle tulleita turvapaikanhakijoita.
– Kannustan heitä koko ajan siihen, että opetelkaa ja puhukaa suomea, ei englantia. Ja unohtakaa se, ettei suomea oppisi. Sen kyllä oppii, kun puhuu eikä pelkää virheitä.
Rasistisesta naapurista tuli ystävä
Suomessa Hommy on törmännyt myös rasismiin. Tosin hän korostaa heti, ettei se ole mikään suomalainen ilmiö. Rasismi jos mikä, on globaalia maasta ja kansallisuudesta riippumatta. Sitä voi olla vaikka perheen sisällä, hän snaoo.
– Irakissa rasismi oli vielä ankarampaa kuin täällä. Sitä on aivan kaikkialla, eikä siitä päästä eroon. Olennaista on, miten itse siihen suhtautuu, hän sanoo.
Hommy itse kertoo, että aikoinaan hänen naapurissaan asui perhe, joka suhtautui häneen hyvin rasistisesti.
– Siitä huolimatta suhtauduin itse heihin hyvin rauhallisesti. Viimein perheen äiti ehdotti, että voisimme keskustella. Sanoin, että suostun siihen vain siinä tapauksessa, jos lapset osallistuvat myös. Ja näin tehtiin, kävimme pitkän keskustelun ja heidän asenteensa muuttui. Näistä rasisteista tuli minun ystäviäni, Hommy kertoo.
Hommyn ja hänen perheensä sopeutumista Suomeen ja suomalaiseen yhteiskuntaan on helpottanut ymmärrys siitä, että lopulta kyse on vain ihmisistä.
– Tavat ja kulttuuri voivat olla erilaisia, mutta se mikä ei ole erilaista on se, että me kaikki olemme ihmisiä.