Tähän lehteen haastattelemani Kauko Röyhkä kertoo sivulla 22, kuinka hänellä oli nuorena vain yksi päämäärä, jota kohti hän kulki kuin ravihevonen, laput silmillään. Hän halusi olla taiteilija: kirjoittaa kirjan, perustaa bändin.
Niin suurta varmuutta ei voi kuin ihailla. Aika harva tietää teini-ikäisenä, mitä haluaa tehdä isona. Miksi tietäisikään, kun moni aikuinenkin etsii itseään.
Yhtä oikeaa, juuri sinulle sopivaa työtä ei ole olemassakaan, mutta on sääli, kuinka ahtaalle nykynuoret on uravalinnoissaan ajettu.
Tällä hetkellä moni jättää kakkosvaihtoehtona olleen opiskelupaikan ottamatta vastaan, koska ensikertalaiskiintiö voi auttaa pääsemään sisään myöhemmin mieluisampaan paikkaan.
Se on harmi, vaikka en vastustakaan välivuosia. Ne monesti selkeyttävät ajatuksia.
Myös Kauko Röyhkä piti välivuoden, jonka jälkeen asiat loksahtivat nopeasti paikoilleen: opiskelupaikka Turusta, romaanin kustannussopimus, bändi ja lopulta levytyssopimus.
Kaikkien pitäisi voida valita väärin ilman, että siitä koituu kohtuuttoman suurta ongelmaa. Se vääräkin polku antaa aina eväitä matkan varrelle.
Minun sukupolveni korostaa työn merkityksellisyyttä. Se on asia, jolle moni vanhempi ihminen saattaa naureskella. Heidän mielestään olisi ehkä vain parempi mennä töihin ja hoitaa hommat mukisematta. Olla kiitollinen siitä, että on työtä.
Halu tehdä merkityksellistä työtä olisi kuitenkin syytä ottaa vakavasti.
Tutkimusten mukaan työntekijän oma kokemus työn merkityksellisyydestä lisää työtehokkuutta ja sitoutumista.
Kun tekee työtä, jolla on merkitystä, ei aina innostuksissaan hoksaa katsoa kelloakaan, jolloin keinotekoiset kiky-tunnitkin on sama unohtaa.
Joku voisi sanoa, että maailmaa parantavia töitä ei riitä kaikille. Siivotakin täytyy.
Tosi on. Huonosti vetovoimaisten alojen täytyisikin etsiä jatkuvasti keinoja, joilla houkutella työntekijät töihin. Raha on hyvä lähtökohta, mutta muutakin tarvitaan, jotta ihmiset tekisivät töitä ”rakkaudesta lajiin”.