The Who -yhtyeen ensisingle I Can't Explain julkaistiin 40 vuotta sitten. Pelkistettyyn sähkökitarariffiin perustuva rockrunttaus oli 1960-luvun puolessa välissä uutta ja pelottavaa musiikkia.
"Se, että kitaristi biisin lopussa vatkasi kitaraansa pois päältä ja takaisin, oli jotain todella ihmeellistä", muistelee Suomessa jo kolme vuosikymmentä asunut The Who -yhtyeen jäsenten pitkäaikainen ystävä Richard Stanley ensikokemustaan yhtyeestä.
Syksyllä 1965 yhtye levytti lontoolaisessa studiossa My Generation -kappaleensa, josta tuli vielä nuoren rock-sukupolven turhaumat ja angstin summaava meluisa hymni.
"Pete Townshend heilutti käsiään jo silloin, kuin tuulimylly, sotki valkoisen paitansa rystysistä roiskuneella verellä ja rumpalikin hakkasi kannujaan kuin mielipuoli", Stanley muistelee ensimmäistä näkemäänsä The Whon keikkaa.
Stanley paljastaa, miten Townsend uskoo, että hänen lavaenergiansa on yhtyeen alkuaikojen managerin Kit Lambertin hammaslääkärin antaman hypnoosin ansiota. Tämä velvoitti Townshendia antamaan parhaansa jokaisella yhtyeen keikalla.
"Pete osasi voimasoinnut ja sai vahvistimensa tärisemään. Basisti Entwistle taasen oli yhtyeen tummanpuhuva, mustaa huumoria tihkuva ankkuri ja solisti Roger Daltrey tavallinen tallaaja. Moon oli Moon, rumpali joka soitti jatkuvaa sooloa."
My Generation -singlellä untuvikosta rockyhtyeestä kuoriutui koko siihen astisen rock-kulttuurin vaarallisuuden kiteyttänyt musiikin ilmiö.
Mod-kulttuurin airuena kunnostautunutta yhtyettä pidettiin 1960-luvulla vaarallisena bändinä, joka tallasi alleen niin moppitukkapoppia pingottaneen The Beatlesin kuin bluesista musiikkiaan ammentaneen amerikkalaisen Rolling Stonesinkin.
Stanley muistelee, että yhtyeen vaarallisuus oli enemmänkin yhtyeen Lambertin loistavan imagonmuokkauksen ansiota.
"Juuri Kit oli se henkilö, joka pyysi Peteä hajottamaan 400 punnan kitaransa keikalla, joka oli kutsuttu täyteen journalisteja."
Räjähtävän energisistä keikoista tuli kuitenkin yhtyeen tunnus. Stanley kertoo, että ollessaan seuraamassa yhtyeen keikkaa jossain Englannissa kesällä 1968, rumpali Keith Moon heitti lavan taakse pellin, joka parikymmentä senttiä toiseen suuntaan lentäessään olisi halkaissut hänen päänsä kahtia.
Raivosta tuli The Whon tavaramerkki. Kitaristi murskasi keikoilla hentoja Rickenbacker-kitaroitaan minkä kerkesi, eikä The Whon konsertti ollut mitään ilman eläimellistä finaalia, jonka aikana Moon kaatoi patteristonsa.
Stanleyn ja The Whon yhteistyö tuotti hedelmää. 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa Stanley kuvasi The Whon promofilmejä, ja kesällä 1970 yhtyeen massiivisen Isle of Wightin konsertin.
Suomeen Stanley toi kimpaleen hiomatonta rockia toimiessaan syksyllä 1974 Hurriganesin Roadrunner-levyn tuottajana.
Suomen rock-piireihin hänet tutustutti Jörn Donner. Roadrunnerin ohella englantilainen viihteen monitoimimies tuotti Juice Leskistä sekä Teddy and The Tigersia ja levytti singlen Eppu Normaalin avustuksella.
Elokuussa 1970 Stanley kuvasi The Whota ja Jimi Hendrixiä Isle Of Wightin festivaalilla.
"Isle of Wightin festivaali päätti erään aikakauden. Silloin viattomuus ja kaupallisuus löivät viimein kättä rock-kulttuurissa. Backstage notkui setelipinoja, ja samaan aikaan, kun Hendrix tappeli vahvistimiensa kanssa, keikkaa olivat seuraamassa niin valaaksi turvonnut Jim Morrison kuin The Whon sekopää Moonkin."
Jimi Hendrix kuoli huumeiden yliannostukseen vain pari viikkoa festivaalin jälkeen, Jim Morrison Pariisissa kesällä 1971. Viina- ja huumeongelman kanssa telminyt Moon sinnitteli syksyyn 1978, jolloin hän menehtyi kotonaan alkoholin ja lääkkeiden yliannostukseen.
Moon tunnettiin myös monista hurjista tempauksistaan. Stanley muistelee rumpalin menneen lontoolaiseen saksalaistyyppiseen olutkellariin natsiunivormussa ja tehneen kepposia lähes kaikille vastaantulijoille.
"Erään 1960-luvun lopun Englannin keikan jälkeisenä aamuna hän repi muusikkoystävänsä kanssa kestokankaasta valmistetut duunarihousut tavaratalossa kahtia viattoman naismyyjän silmien edessä."