Jarmo J. Husso
Oulun kaupunginhallituksen jäsen, kaupunginvaltuutettu (kok.)
Huhtikuussa pääsin ulkomailta viimeisellä lennolla Ouluun. Terminaaliin jäi 3 800 matkustajaa selviämään kotiinsa tavalla taikka toisella. Olin tiukassa karanteenissa kaksi viikkoa. Covid-19 oli yhtäkkiä meidän jokaisen elämässä.
Kirjoitin mielipidekirjoituksen otsikolla "Voiko koronassa olla mitään hyvää?".
Sain innoituksen tähän yltiöpositiiviseen ja lähimmäisenrakkautta pursuavaan kirjoitukseen ympärilläni tapahtuvista aivan poikkeuksellisista muutoksista ihmisten käytöksessä. Yläkerran arkkitehtiopiskelijat kiinnittivät oveen lapun, jossa kertoivat hoitavansa roskien vientiä ja pieniä kauppa-asioita. Essonbaarini pojat toivat örkkyjä (nuoriso voi googlata) oveni taakse tietäen heikkouteni niihin. OuluApu soitti jokaiselle yli 70-vuotiaalle ja kyseli kuulumiset ja voinnit. Urheiluseurojen salskeat nuorukaiset kävivät vanhusten asioita hoitamassa. Whatsappiin perustettiin ryhmiä, joissa toriparlamentit pystyivät pitämään yllä tärkeitä sosiaalisia kontaktejaan. Presidentti lopettaa puheensa: "Yhdessä me voitamme tämän pirulaisen".
Tästä on siis aikaa vajaa puoli vuotta.
Lopetin kirjoituksen esittämällä uhkakuvan siitä, että asioiden pitkittyessä kaikki tämä ihanuus rapautuu ja tilalle astuu "jokainen omillaan" -mentaliteetti.
Miten on käynyt? Tilalle on tullut syyllistämisen ja jälkiviisauden somemyrskyt, besserwisseri toisensa jälkeen kertoo, miten olisi pitänyt menetellä ja käytävässä ei ole enää sitä naapurin lappuakaan. Yksilö on uhrannut yhteisöllisyyden ja tilalle on tullut minun oikeuteni, minun arkeni, minun oma haluni tehdä se, mikä minulle on sopivaa ja tarkoituksenmukaista. Minä, minä, minä.
Jokainen on ottanut naarmuja kylkeensä koronan takia. Oulun kaupungin talous sakkaa itseään syöksykierteeseen. Se on saanut valtiolta 40 miljoonaa euroa koronadopingia kuluihinsa. Ilman sitä tämän vuoden tuloslaskelma rikkoisi kaikkien aikojen tappiolukemat (arvio 07/20 noin –130 miljoonaa) ja tilanteessa ei ole realistista valoa tunnelin päässä. Vain toivo siitä, että tämä joskus loppuisi. Muistutan, että ei ole olemassa ns. valtion rahaa. Kyllä se kaikki on meidän veronmaksajien rahaa.
Isäni neuvo nuoruudesta muistuu mieleeni: Poikani, raha ja rakkaus lentävät useimmiten ikkunasta samaan aikaan. Näiden kahden kirjoitukseni välissä on siis muutama kuukausi ja pelottaa ajatus siitä, että isäni oli sittenkin oikeassa.
Tarinan opetus: palataan ajassa puoli vuotta taaksepäin ja voitetaan yhdessä tämä pirulainen. Pannaan "minä" jäähylle kunnes tämä paha uni on ohi.