Tuuloo. Sana leijailee ilmaan niin eteläpohjalaisesti kuin vain voi. 195-senttinen Tero Pitkämäki seisoo Jouppilanvuoren huipulla jykevästi eikä huoju mihinkään suuntaan, vaikka koillisesta tuulee hiuksia nostattavasti.
Yli 110 metrin korkeudesta näkee yli lakeuksien.
Keihäsmiehen elämä on aina ollut täällä, Seinäjoen ympäristössä. Lapsuudenkoti on puolentoista kilometrin päässä, omaan Ilmajoen tukikohtaan on aika tasan kymmenen kilometrin matka ja valmentaja Hannu Kangas asuu noin 15 kilometriä Kuortaneen suuntaan.
Huipulla tuulee, mutta Pitkämäki on siihen tottunut. Keihäänheitto on fyysisesti niin ankara ja raadollinen laji, että eteläpohjalaisen yli vuosikymmenen kestänyt ura lajin absoluuttisella huipulla hakee vertaistaan.
Viimeksi leikistä putosi Pitkämäen rakas kilpakumppani ja ikätoveri, kaksinkertainen olympiavoittaja Andreas Thorkildsen. Lonkkavamma teki heittämisen norjalaiselle mahdottomaksi.
Pitkämäki sen sijaan valmistautuu ensimmäisenä suomalaisena miesheittäjänä jo neljänsiin olympialaisiinsa.
Miten se on mahdollista? Miksi 33-vuotias ilmajokelainen on pysynyt vuodesta toiseen maailman kärjessä?
Laskeudutaan alas Jouppilanvuorelta. Pitkämäen manageri Tero Heiska on keittänyt kahvit.
Ura oli vaakalaudalla
Pitkämäki nostaa kahvikupin suunsa eteen, mutta ei hörppääkään vaan jatkaa lauseitaan. Hän palaa uudestaan olympiadin päähän syksyyn 2012, jolloin ura oli vaakalaudalla.
Takana oli Lontoon olympiakisojen valtava pettymys. Olympiakulta olisi ollut otettavissa perusheitolla, eikä viides sija tuntunut miltään. Vielä pahempi olo tuli siitä, että heittäminen ei enää tuonut elämyksiä, kun keihäs toisensa jälkeen putosi nurmeen parin vuoden ajan liian aikaisin.
Pitkämäellä oli klassinen huippu-urheilijan ongelma: tulokset menevät alaspäin, harjoittele entistä kovempaa.
Menneisyyteen näkee nyt tarkasti. Vuosi 2012 on ratkaiseva avain siihen, että Pitkämäen ura jatkuu edelleen.
– Keihäs alkoi taas lentää uudestaan. Muuten ura olisi päättynyt aika pian, Pitkämäki myöntää.
Pohdinta uran jatkamisesta ja tekemisen mielekkyydestä oli kestänyt tuolloin jo vuoden verran. Keihäsmies piti syksyllä kunnolla taukoa urheilemisesta ja palasi harjoituksiin hiljalleen tuntemustensa mukaan.
Pitkämäki alkoi kuunnella itseään entistä tarkemmin ja muokkasi ajattelutapansa uusiksi. Harjoittelun vähentäminen ei ole laiskuutta vaan viisautta – vuosikymmenen pohjat kyllä kantavat.
Harjoittelumäärät ja kokonaisrasitus ovat olleet viimeisen olympiadin ajan 30–40 prosenttia pienemmät kuin aikaisemmin. Pitkämäki on tehnyt vain vauhtiheittoja entiseen malliin. Levon määrä on jopa kolminkertainen, mutta kun treenataan, silloin treenataan todella kovaa.
– Jos ei tee mieli harjoitella, on menty liian pitkälle. Silloin pitää levätä oikein kunnolla. Asiat ovat hyvin, kun on into tehdä.
Harjoittelussa keskitytään laatuun ja lajiharjoitteluun.
– Mitään ylimääräistä ei hirveästi tehdä. Nuoruuden kova harjoittelu auttaa vielä nykypäivänä. Minun ei tarvitse hätääntyä, vaikka huilaankin pari kuukautta. Kunto ei oikeastaan notkahda mihinkään.
Kun kyseessä on intohimoinen harjoittelija, jonka päässä takovat luterilaisen työmoraalin opit, uusi tapa on vaatinut uskallusta, luottamusta ja epävarmuuden sietämistä.
– Siitähän se on pääasiassa kiinni. Huippu-urheilija haluaisi treenata kovaa. Varsinkin olympiavuonna tekisi mieli ottaa irti kaikki mitä pystyy, mutta lopputulos ei olisi silloin paras mahdollinen. Pitää vain muistaa, että kovaa treenaamalla ei oikeastaan voi kehittyä tässä vaiheessa urheilu-uraa.
Pitkämäki arvioi, että ilman muutosta edessä olisi ollut hampaat irvessä painamista, motivaatio-ongelmia ja vakavia loukkaantumisia.
Eli uran loppu ennen Rio de Janeiron olympialaisia.
Laji kansainvälistynyt
Jäyhän eteläpohjalaisen kasvoilla viivähtää vieno virnistys. Keihäänheiton vanhemman valtiomiehen titteli ei oikein maistu luontevalta.
Pitkämäki toteaa olevansa samalla viivalla kaikkien kanssa, mutta myöntää sentään, että hänen sanojaan toki kuunnellaan.
Pitkämäen ja Thorkildsenin kaksinkamppailut varsinkin Kultaisen liigan aikana pitivät lajin parrasvaloissa. Ilman kaksikkoa keihäänheiton asema yleisurheilun lajikartalla olisi tyystin toinen.
Klassiset taistelut ja jatkuva näkyvyys ohjasivat lajin uudelle vuosikymmenelle.
Keihäänheitto on 2010-luvulla kansainvälisempää kuin koskaan. Olympiavoittaja voi tulla Keniasta, Egyptistä tai Trinidad&Tobagosta.
Pitkämäki on ollut innoittaja useille huippuheittäjille, jotka ovat YouTuben avulla opetelleet lajin teknisiä yksityiskohtia.
– Sen parempi mitä kansainvälisempi laji on, se on rikkaus lajille. Keskinäinen kilpailu on tullut erittäin kovaksi, sillä 85 metrin nurkilla on todella paljon heittäjiä. Määrä on kaksin- tai kolminkertaistunut kymmenessä vuodessa.
Suomalainen on ollut mukana kahta vaille kaikissa arvokisafinaaleissa kaudesta 2004 lähtien. Hän on lajin suurlähettiläs, jonka mainetta ei kotimaassa aina hahmoteta.
Pitkämäki osaa jo varautua jakamaan olympiakylässä nimikirjoituksia tai pysähtymään yhteiskuviin.
Myös urheilijat osaavat olla faneja.
– Kyllä minäkin ihailen monia urheilijoita. Esimerkiksi olympiakylässä on hienoa nähdä eri lajien urheilijoita, koska siellä ei ole minkäänlaista hierarkiaa. NBA-tähdet istuvat samassa pöydässä.
Samalla tavalla joku urheilija kertoo, kuinka Tero Pitkämäki – se keihästähti – haarukoi samassa pöydässä.
Ihan vaatimattoman ja rauhallisen oloinen kaveri.
Keskittyminen tärkeää
Suomalaisen urheilufanin sydämessä läikähtää yli aina, kun 800 gramman keihäs kaartaa 85 metrin paremmalle puolelle. Keihäänheitolla on ollut maassa erityisasema vuosikymmenien ajan. Perinteet ovat tuottaneet jatkuvuutta ja tulevaisuutta.
Vaikka Antti Ruuskanen on noussut kaveriksi kansainväliseen kärkeen, Pitkämäki on kantanut suurimmat paineet menestyksestä – eikä pelkästään keihäänheiton vaan usein käytännössä koko suomalaisen yleisurheilun mitaliodotuksista.
Pitkämäki ottaa lisää kahvia ja kertoo, että hänen äitinsä on jo lähes kolmen vuosikymmenen ajan kerännyt talteen kaikki mahdolliset lehtileikkeet pojastaan. Niitä on kuulemma melkoinen nippu varastossa.
Mutta kansakunnan tuottamat odotukset ja paineet, niitä Pitkämäki ei pysty hahmottamaan.
– Ajatukset on vain pidettävä kurissa. Ei voi miettiä, kuinkahan moni siellä televisiota katselee.
Keihäsjermu on aina hakenut tietoisesti itsekeskeisyyttä. Hän ei samaistu esimerkiksi Kaisa Mäkäräiseen, joka MM-mitalinsa jälkeen vuodatti ulkopuolelta tulevia paineitaan.
– Teen tätä heittämistä itselleni ja valmennustiimilleni. Jos paineita ja jännitystä ei ole, minun kohdallani ei tule tulosta. Mutta en ajattele sillä tavalla, että urheiluliitto siellä ja Suomen kansa tuolla.
Suomalaisella lajikartalla keihäänheitto vertautuu talvilajeista mäkihyppyyn. Perinteet, menestys ja yleisön kiinnostus ovat kulkeneet lajeissa samoja ratoja, kunnes itsepetosta harrastanut mäkihyppy romahti muutamassa vuodessa pohjalle.
Voiko keihäänheitolle käydä samoin, kun Pitkämäki, Ruuskanen ja loput nykyisestä sukupolvesta siirtyvät syrjään?
– Joo... en tiedä, notkahtaako niin pahasti, ettei arvokisafinaalissa olisi yhtäkään heittäjää. Mutta pieni vaara siinä on. Kun nykyisten aktiivien kärki siirtyy katsomoon, nuorilla on isot saappaat astuttavana. Massaa saisi tulla taakse, koska (tulevaisuus) on ehkä liian harvan yksilön varassa.
Pitkämäki pohtii keihäänheiton valmennuksen tietotaitoa, resursseja sekä yleisurheilukenttien tavoitettavuutta ja päätyy siihen tulokseen, että keihäs ei voi kadota kartalta umpimetsään yhtä nopeasti kuin mäkihyppy.
Kansan kannattaa silti sisäistää seuraava lause.
– Keihäs on vaativa ja raju laji. Vaatii pitkäjänteistä harjoittelua, että keihäs rupeaa lentämään. Jos tulee syvä notkahdus, sieltä ei yhtäkkiä nousta.
Kilpakumppanit tarkkailussa
Amsterdamin EM-kisat tulivat ja menivät. Leikkauksesta toipunut Pitkämäki haki vielä virettään, eikä oksentelu karsintapäivänä helpottanut urakkaa.
Kokenut urheilija tietää, missä kunnossa ja mistä asemista hän lähtee kohti olympialaisia. Mutta Pitkämäki tietää muutakin, sillä hän on aina tarkkaillut kaikkia kilpakumppaneitaan. Hän on tehnyt sitä vaihvihkaa leireillä, kilpailuissa ja jopa kentän ulkopuolella.
– Paras tilanne on, kun pääsen näkemään harjoituksia. Koetan muodostaa kuvaa muiden vahvuuksista, heikkouksista ja mielentilasta. Teen sitä alitajuisesti koko ajan, Pitkämäki kertoo.
Silmä on harjaantunut vuosikymmenessä näkemään, kenen itseluottamus on kunnossa. Pitkämäelle riittää vilkaisu, kun kilpakumppani kävelee ruokalan ovesta sisään.
– Se on se olemus, kun on seurannut ihmistä aikaisemmin. Kyllä se itseluottamus paistaa läpi.
Lausunnossa ei ole tippaakaan pohjalaista uhoa. Siinä on vain pitkän kokemuksen tuomaa ymmärrystä.
Pitkämäellä on aikaa kohentaa omaa olemustaan, sillä Rio de Janeiron miesten keihäskarsinta on vasta 17. elokuuta.
Tero Pitkämäki heittää keihästä myös Kalevan kisoissa Oulussa viikonloppuna.