Kaleva kirjoitti vanhoillislestadiolaisten keskuudessa tapahtuneista hoitokokouksista. Artikkeli aiheutti minussa surua, empatiaa väärinkohdelluiksi tulleita kohtaan ja halua parantaa yhteisömme toimintaa.
Jäin pohtimaan, emmekö me ole olleet toisillemme luottamuksen arvoisia, jos uhrit ovat kokeneet Kalevan toimittajat suuremman luottamuksen arvoisina?
Olin pettynyt joidenkin kanssauskovaisten reaktioihin. Entä jos emme kyseenalaistaisi uhrien kertomuksia, leimaisi heitä katkeroituneiksi tai syyttäisi Kalevaa? Ongelmahan ei ole Kalevan artikkeli vaan se, mitä on tapahtunut.
Monilla meistä, itse mukaan lukien, ei ole omakohtaista kokemusta tai havaintoa yhdestäkään hoitokokouksesta, vaan olemme iloinneet uskostamme.